Teiniäitiyden pääkaupungista

Lina Bengtsdotter on tukholmalainen opettaja ja esikoiskirjailija, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Paikan nimi on Gullspång, ja köyhtyvässä kunnassa on enää n. 1000 asukasta. Dekkarissaan Annabelle (Otava, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) hän raottaa pahoinvoivan kunnan sielunmaisemaa kolmen sukupolven näkökulmasta. Kunta tunnetaan maanlaajuisesti alhaimmasta synnyttäjäiästä, huonoista hampaista, alhaisista vuokrista ja korkeasta työttömyydestä.

Teos varmasti puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti, sillä moni meistäkin on asunut tai asuu edelleen vastaavassa ”perslävessä”. Eikä nyt puhuta Donald Trumpin määrittelystä, vaan asukkaiden itsensä. Kartalta katsottuna tosin Gullspång ei näytä sijaitsevan aivan toivottomassa kohdassa, vaan nätisti puolivälissä Tukholman ja Göteborgin välillä Länsi-Götanmaalla. Mutta ainakin googlaamalla Gullpångsista saa varsin mitättömän vaikutelman, eikä siitä ole helppoa kirjoittaa vaikuttavaa skandi-eksotiikkaa.

Teoksessa etsitään kadonnutta teinityttöä Annabelleä, ja etsintöihin rekrytoidaan Tukholmassa sijaitseva kansallinen erityisyksikkö. Paikkakunnalle lähetetään poliisikaksikko Charlie ja Anders, eikä kukaan työpaikalla tiedä, että Charlie on Gullspångista kotoisin. Charlie on myös rehvakkaasta nimestään huolimatta nainen – kolmikymppinen sinkkunainen, jolla on elämänsä kanssa paljon työstettävää. Viinaanmenevä ja irtosuhteita keräilevä nainen, joka tulee usein töihin mustelmaisena, arpisena ja viinalle lemuavana.

Minulla jäi varsin jakautuneet fiilikset kirjan suhteen. Nuorisokuvaus oli tässä ahdistavan uskottavaa, ja paikallisten nuorten päihdehakuisuus oli ”sitä itteänsä”. En ole koskaan Ruotsissa käynyt erityisen pahoinvoivalla paikkakunnalla, jos Tukholman tiettyjä ”pahoja paikkoja” ei lasketa. Tässä kuvattiin todellisuutta, jossa paikallisista suurin osa, sekä teinit että heidän vanhempansa viettivät kaiken vapaa-aikansa kännissä tai aineissa. Tämän lisäksi jännitystä elämään toi puolison pettäminen, mutta sekin kai käy pidemmän päälle tylsäksi, kun otollisia kandidaatteja ei ole monia.

Annabelle itse on herkullisen monisyinen persoona, joka käy samaan aikaan kirkon raamattupiirissä ja hylätyllä kaupalla dokaamassa. Hän pitää myös koulun kirjastolla lukupiiriä, johon osallistuu myös sellaisia poikia, jotka eivät normaalisti tartu kirjaan, vain siksi, että haluavat olla tytön maagisessa piirissä. Mikään narsistinen pissis tai lukion cheerleader-tyyppi Annabelle ei tosiaankaan ole, vaan synkempi kaunotar. Goottityttöjä ei taida enää olla 2010-luvulla, mutta tyttöä voisi kuvata perinjuurin turhautuneeksi älyköksi.

Kirjassa pelataan kolmella aikatasolla, joista varhaisin (Charlien äidin Bettyn lapsuus ja nuoruus 70-luvulla) tuntui hieman epäuskottavalta. Charlien oma kasvuympäristö Onnelan vanhassa puutalossa tuntui vähintään yhtä epävakaalta kuin Kreeta Onkelin Ilosessa talossa. Palatessaan ”kotiin” hän myös tunnistaa uudet alkoholistien lapset, kuten 13-vuotiaan Saran, joka on kännissä myös kouluiltoina.

Hieman kirjassa oli ”lähiöoksennuksen” tuntua, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin maaseudulle, jossa jotkut tulevat traktorilla kouluun. Kuvauksen tyyli jakaa varmasti lukijoita, mutta ainakaan itse en oppinut sosiaalisten ongelmien kuvauksesta mitään uutta. Dekkarina kirja piti lukijan otteessaan, ja keskittyi enemmän psykologiseen jännitykseen kuin tarkkaan rikostekniseen tutkintaan.

Erikoisena yhteensattumana kävi, että juuri tätä ennen lukemassani Elisabeth Norebäckin esikoisessa Sano, että olet minun henkilöillä oli melkein samoja nimiä (Annabelle/Isabella ja Alice), pikkupaikkakunnan angstia, ja rakenteellisiakin yhtymäkohtia. Norebäckin teosta pidän Annabelleä vahvempana, koska siinä oli erikoisempi juoni ja poikkeuksellisen syvä psykologinen näkökulma. Tämä teos vaikutti dekkarisarjan aloitusosalta, joten sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa.

Who the fuck is Alice?

Nuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Murha sielunmetsästysseurassa

Rake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Kenttäpostia Kiestingistä

Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Isä terapian tarpeessa

Minulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Uraohjausta kohti työelämää

Kauan tätä on odotettu, mutta eilen tein sen: luin Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Siltala, 2017)  röyhkeästi kirjakaupassa. Teos maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa suolaiset 38 euroa, joten en usko kovin monen työttömän tai muun pienituloisen sitä ostavan. Kirjastossa jono teokseen on pitkä. Akateemisesta kirjakaupasta teosta ei löytynyt joulun alla (se oli siis loppuunmyyty), kun suunnittelin ensimmäistä attentaattiani. Akateemisessa on paremmat tuolit tähän tarkoitukseen, kun taas Suomalaisessa on kahviautomaatti. Koskaan aiemmin en ole salalukenut kokonaista kirjaa, joten olen vähän ylpeä suorituksestani.

Olin saanut jostain käsityksen, että teos olisi asenteeltaan ylimielinen, mutta sitä se ei ollut lainkaan. Teos puhutti kansaa joulun alla yllättävissä paikoissa, ja niin kovin moni tuntui tietävän siitä kaiken, vaikka eivät olleet kirjaa nähneetkään. Omat odotukseni kirjasta olivat jotain aivan muuta kuin mitä sitten luin. Odotin raivokasta oksennusta, tai ainakin vahvaa sosiaalipoliittista kannanottoa. Oma suhteeni työttömyyteen on niin erilainen kuin Nymanin, ja huomaan edustavani jotain poliittista äärilaitaa (anarkokommunismia?). Kirja silti kosketti minua henkilökohtaisesti syvältä, koska olen lusinut tuon saman Tampereen te-toimiston järjestämän Uraohjausta kohti työelämää- pellekurssin, josta kirjassa kirjoitetaan. Blogissanikin on siitä jälki, ja harkitsin myös silloin fiktiivisen tuotteen kirjoittamista kokemuksistani, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Jos omalla uraohjauskurssillani olisi ollut romaanin sivuhenkilö Marko, olisin varmaan kosinut häntä siinä luokkahuoneessa. Marko edustaa kirjassa ”ideologista työttömyyttä” paljon vahvemmin kuin Nymanin alter ego. Romaanin kertoja on enemmän haaveileva elämäntaiteilija kuin poliittinen aktivisti. Hän potee syyllisyyttä viiden euron Bruce Springsteen-julisteen ostamisesta KELA:n rahoilla. Hänestä se on jotenkin syntisempää kuin saman rahan investointi vaikka kaljatuoppiin. Bruce-faniuden lisäksi mies on kovasti mieltynyt kanapizzaan. Parasta kanapizzaa saa tietysti Turusta, kun taas Tampereella hän syö mieluummin itse kokkaamansa pastasalaattia.

Romaanissaan Nyman onnistuu näyttämään pitkäaikaistyöttömän elämän pienet ilot ja murheet aivan suvereenisti. Kertoja seurustelee Pariisissa työkeikalla olevan naisen kanssa, ja pelkää tämän löytävän metropolista paremman miehen. Samalla hän saattaa olla vähän ihastunut työllisyyskurssin Annaan, mutta ei tee naista kohtaan aloitetta. Kurssihan kestää vain kaksi viikkoa, joten sen aikana ei ehdi solmia syvällisiä ystävyyksiä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka Nyman osasi punoa näin syvällisen juonen aika mitättömästä elämänkokemuksesta. Itse sain ko. kurssilta yhden ystävän, mutta en edes muista muiden kurssilaisten nimiä. Ja oma tuotokseni aiheesta olisi nimenomaan ollut ”oksennus”.

Kun pelkän ammattikoulun käynyt mies sitten pääsee Helsingissä kirjoittajakouluun, jossa opettavat muun muassa Finlandia-palkinnon saaneet kirjailijat, se muuttaa työttömyyden suunnan totaalisesti. Tiedän Nymanista sen, että hän opiskeli luovaa kirjoittamista myös Tampereella samassa ”koulussa” kuin itsekin opiskelin, mutta vasta Helsingin kurssi muokkasi hänestä kirjailijan. Teos on siis myös kunnianosoitus luovan kirjoittamisen opetukselle.

Harmittaa, että missasin Nymanin viime viikon keikan Tampereen Tulenkantajat-kirjakaupassa. Johtuen köyhyydestäni minulla oli silloin rahaton viikko, enkä jaksanut kävellä lumimyrskyssä keskustaan ja takaisin vain Ossin takia. Päällimmäisenä ajatuksena teoksesta nousi kysymys, onko Tampere sitten jollain tapaa suomalaisen työttömyyden pääkaupunki. Mitä täällä on vesijohtovedessä? Itsekin tiedän, että omat uraohjaukselliset mahdollisuuteni kohti työelämää olisivat paremmat jopa synnyinkaupungissani Jyväskylässä, jonka työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Tampereen, mutta jossa myös minulla on niin sanottua verkostoa. Ja täällä edelleen jumitan, koska olen kai kaupunkiini juurtunut.

Kolmen kaupungin kuvaus oli herkullista, ja käytiin kirjassa myös Rovaniemellä kylässä. Olisin ehkä halunnut lukea kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta vähän lisää. Työttömyyden periytyvyyteen (eli siihen kuuluisaan ”ylisukupolviseen huono-osaisuuteen”) tässä nyt vain viitataan, mutta tällä tyylillä aiheesta voisi saada aikaan kokonaisen teoksen.

Minusta Röyhkeys on ensisijaisesti hyvän mielen teos, jossa ei märehditä syvissä sosiaalipoliittisissa ongelmissa. Kirjaa lukiessani verenpaineeni madaltui ja koin Ossin kanssa Brucen keikan pitissä, että maailma on oikeastaan aika siisti paikka. Siisti, olipa ihmisellä duunia tai ei. Jos itse joskus päädyn uraohjaajaksi kohti työelämää, aloitan kurssini muutamalla sitaatilla tästä teoksesta.

Näin tekemällä saan luultavasti potkut ensi kättelyssä. Mutta ei hätää, pääsenhän taas sitten uudelle työllisyyskurssille.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 22: Viittauksia populaarikulttuuriin.

 

Marttailusta, nuukailusta, köyhäilystä

Tammikuun omaehtoinen opintoteemani on hamstraaminen maailmanloppua tai muuta megakatastrofia varten. Aihe on monisyinen, ja herättää varmasti monissa suurta ahdistusta, vaikka ei omakohtaista kokemusta sivilisaation murtumisesta olisikaan. Keräilen siis kirjoja, joissa kerrotaan hamstraamisen, säästeliäisyyden ja varautumisen kulttuureista.

Laura Honkasalo tunnetaan enemmän romaanikirjailijana, mutta hän on myös kirjoittanut osittain omaelämäkerrallisen tietokirjan Nuukaillen, eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Moni varmasti osaa lukea nimen ironisesti, ja lempeä itseironia pelastaakin muuten maailmantuskaa täynnä olevan puheenvuoron kuluttamisesta.

Honkasalo itse koki elintasonsa laskun jäätyään kahden pojan yksinhuoltajaksi, eli elämä pakotti hänet päivittämään kulutustottumuksiaan rankalla kädellä. Suurimmaksi ilon lähteeksi tässä elämänvaiheessa nousivat erilaiset kädentaidot, varsinkin ompeleminen. Kirjailija hänessä innostui myös pula-ajan niksi- ja kokkikirjoista, joista tässä teoksessa on runsaasti nostalgisia makupaloja. Kotimaisten säästäväisyysoppaiden lisäksi tässä tutkitaan amerikkalaisia vaimonkasvatusteoksia, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Osa Honkasalon vinkeistä soveltuu vain hardcore-Martoille, sillä en tunne moniakaan, jotka harrastavat sisäelinten kokkaamista, sitruunapuiden kasvatusta siemenistä, tai alusvaatteiden ostamista kirpputoreilta. Viherkasvimarttailua ymmärrän paremmin kuin pula-ajan kokkailua, ja olin räjähtää nauruun, kun luin seuraavan muistutuksen: ”Älä kuitenkaan napsi pistokkaita neuvolan tai veroviraston aulasta, ainakaan ilman lupaa.”

Onneksi kirja muistuttaa meitä myös säästäväisyyden patologisista puolista, jotka estävät meitä elämästä elämäämme tässä ja nyt. Sekä hamstraaminen että minimalistinen elämäntapa voivat johtaa yhteiskunnasta eristäytymiseen. Itse olen ehkä eniten huolissani ihmisistä, joiden päivästä kuluu iso osa oman tavarasuhteensa työstämiseen. Sairaalloinen suhde tavaraan on yhteydessä esimerkiksi syömishäiriöihin, se vaan ulkoistetaan oman kehon ulkopuolelle.

Nuukaillen on pirtsakka ja sopivan vaihtoehtoinen lifestyle-teos, jota lukee ilolla, vaikka ei kaikista sen vinkeistä itse syttyisikään. Muutamien reseptien ja ompeluvinkkien vuoksi mielelläni omistaisin kirjan. Minusta on myös virkistävää, että fiktiota tuottavat kirjailijat voivat välillä julkaista tämän tyyppistä asiaproosaa. Toivon, että näiden elämäntapateostensa kautta Honkasalo on myös saanut uusia lukijoita fiktiolleen.

Kuinka minulle sitten tätä kirjaa lukiessani kävi? Innostuin kovasti Honkasalon kenkä- ja käsilaukkumuistelmista ja päädyin tuntikausiksi eri verkkokauppojen sivustoille metsästämään uutta käsilaukkua. Verkkoshoppailua en ole sattuneesta syystä harrastanut vuosiin. Siitä en kuitenkaan kieltäytyisi ideologisista syistä, koska se on yllättävän rentouttavaa ja terapeuttista.

Loisia toisillemme

Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”

 

Palanen kansankotia maailmalla

Ruotsalaiset takuulla talvehtivat suomalaisia enemmän etelän auringossa, ja siksi on loogista, että heille tuotetaan helppolukuista, kohteeseen sijoittuvaa viihdekirjallisuutta, jotta makaaminen all inclusive- paratiisissa ei kävisi liian puuduttavaksi.

En kuitenkaan halua piikitellä, vaan auringon puute sai minutkin lukemaan ensimmäisen teokseni dekkarikuningatar Mari Jungstedtiltä. Hänen uusimmat teoksensa sijoittuvat Kanarian saarille, ja kartoittavat kiinnostavalla tavalla pohjoismaisten turistien kansainvaelluksen historiaa. Koska en ole vieläkään käynyt Kanarialla, teokset avaavat minulle palasen uutta maailmaa (ja saan samalla HELMET-haasteen kohdan 26 kuitattua). Palasen kansankotia maailmalla.

Kieltämättä Luvattu maa (Otava, 2017, suom. Emmi Jäkkö)  tuoksuu hieman liikaa Gevalia-kahvilta. Sen keskeiset hahmot ovat keski-ikäisiä ruotsalaisia, jotka ovat valinneet auringon ja puolieläkeläisyyden pysyväksi olomuodoksi. Juopoimmat heistä kohtaavat joka ilta rantabulevardin Ruotsalaisessa baarissa, kun taas toisilla on töitä tai yritystoimintaa. Vanhin pohjoismaalaisten bungalow-kylä Rocas Rojas on majoittanut elähtäneitä elämäntaitelijoita jo 70-luvun lopusta saakka.

Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia, ja heidän vuoksi jaksoin lukea teoksen lähes yhdeltä istumalta. Dag&Natt-paikallislehden toimittaja Sara Moberg on tottunut poliisin avustaja, kun skandinaavien rikosasioita ratkaistaan. Hänen ikäkriisinsä saa teoksessa koomisia piirteitä, eikä häntä ainakaan voi syyttää toimeliaisuuden puutteesta miesrintamalla. Hänen ystävänsä Kristian Wede taas on norjalainen ex-poliisi, joka on hommissa yhteispohjoismaisessa konsulaatissa turistien kännisotkujen selvittäjänä. Kristiania Gran Canarialle sitoo tytär Valeria, joka on hänen silmäteränsä.

Ruotsalaisten ympärille kehittyy kinkkinen murhavyyhti, johon liittyy terroriepäilyjä. Onko kuolemien taustalla mustasukkaisuusdraama, kansainvälinen isku vai kanarialaisten kosto, sitä teoksessa vatvotaan. Samalla tutustutaan myös niihin paikallisiin, jotka eivät saa elinkeinoaan turismista, ja heidän vaikeaan työllisyystilanteeseensa. Yltäkylläisten buffet-pöytien keskellä piilee leipäjonojen ja ruokapankkien kyräilevä todellisuus, joka aiheuttaa katkeruutta ja kostonhimoa.

Teoksen kieli oli hyvin helppolukuista, mutta aivan narikkaan ei Jungstedtin kyydissä voi aivojansa laittaa, sillä kirjassa on kolme aikatasoa, ja siinä käsitellään Kanarian poliittisten separatistien historiaa. Tästä liikehdinnästä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, joten kirja tarjosi myös tiedollisesti jotain uutta pohdittavaa.

Astetta monimutkaisempaa kerrontaa Kanarian saarilta tarjosi minulle viime vuonna tanskalainen Thomas Rydahl teoksellaan Erakko, jossa onnistuttiin ohittamaan lähes kokonaan pohjoismaisten turistien sisäsiittoinen ghetto. Jungstedtin suhde turismiteollisuuteen on tässä astetta sovinnaisempi, mutta onneksi hänenkin hahmonsa kykenevät elämäntapansa kriittiseen arviointiin.

Pidin tästä kirjasta, vaikka tuskin se jää ikimuistoiseksi elämykseksi. Tämän tyyppistä uimarantakirjallisuutta tarvitaan, eikä sen lukemisesta kannata potea syyllisyyttä. Teos jopa herätti hieman matkakuumetta, koska olen ajatellut kerran elämässäni käydä ”pahassa” turistirysässä, kuten Las Palmasissa tai Alanyassa. Vertaileva tutkimukseni keski-ikäisten pohjoismaisten kännikäyttäytymisestä on vielä tekemättä – pelkät ruotsinlaivakokemukset eivät vielä riitä vakuuttamaan, että suomalaiset ovat irvokkaimpia ördääjiä.

Suomalaista ”elämänkoulukirjallisuutta” rantakohteista odotellessa. Tauskin elämäkerta oli jo lupaava alku.

 

Laimeaa naapurikyttäämistä

Tom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.