Marttailusta, nuukailusta, köyhäilystä

IMG_1868Tammikuun omaehtoinen opintoteemani on hamstraaminen maailmanloppua tai muuta megakatastrofia varten. Aihe on monisyinen, ja herättää varmasti monissa suurta ahdistusta, vaikka ei omakohtaista kokemusta sivilisaation murtumisesta olisikaan. Keräilen siis kirjoja, joissa kerrotaan hamstraamisen, säästeliäisyyden ja varautumisen kulttuureista.

Laura Honkasalo tunnetaan enemmän romaanikirjailijana, mutta hän on myös kirjoittanut osittain omaelämäkerrallisen tietokirjan Nuukaillen, eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Moni varmasti osaa lukea nimen ironisesti, ja lempeä itseironia pelastaakin muuten maailmantuskaa täynnä olevan puheenvuoron kuluttamisesta.

Honkasalo itse koki elintasonsa laskun jäätyään kahden pojan yksinhuoltajaksi, eli elämä pakotti hänet päivittämään kulutustottumuksiaan rankalla kädellä. Suurimmaksi ilon lähteeksi tässä elämänvaiheessa nousivat erilaiset kädentaidot, varsinkin ompeleminen. Kirjailija hänessä innostui myös pula-ajan niksi- ja kokkikirjoista, joista tässä teoksessa on runsaasti nostalgisia makupaloja. Kotimaisten säästäväisyysoppaiden lisäksi tässä tutkitaan amerikkalaisia vaimonkasvatusteoksia, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Osa Honkasalon vinkeistä soveltuu vain hardcore-Martoille, sillä en tunne moniakaan, jotka harrastavat sisäelinten kokkaamista, sitruunapuiden kasvatusta siemenistä, tai alusvaatteiden ostamista kirpputoreilta. Viherkasvimarttailua ymmärrän paremmin kuin pula-ajan kokkailua, ja olin räjähtää nauruun, kun luin seuraavan muistutuksen: ”Älä kuitenkaan napsi pistokkaita neuvolan tai veroviraston aulasta, ainakaan ilman lupaa.”

Onneksi kirja muistuttaa meitä myös säästäväisyyden patologisista puolista, jotka estävät meitä elämästä elämäämme tässä ja nyt. Sekä hamstraaminen että minimalistinen elämäntapa voivat johtaa yhteiskunnasta eristäytymiseen. Itse olen ehkä eniten huolissani ihmisistä, joiden päivästä kuluu iso osa oman tavarasuhteensa työstämiseen. Sairaalloinen suhde tavaraan on yhteydessä esimerkiksi syömishäiriöihin, se vaan ulkoistetaan oman kehon ulkopuolelle.

Nuukaillen on pirtsakka ja sopivan vaihtoehtoinen lifestyle-teos, jota lukee ilolla, vaikka ei kaikista sen vinkeistä itse syttyisikään. Muutamien reseptien ja ompeluvinkkien vuoksi mielelläni omistaisin kirjan. Minusta on myös virkistävää, että fiktiota tuottavat kirjailijat voivat välillä julkaista tämän tyyppistä asiaproosaa. Toivon, että näiden elämäntapateostensa kautta Honkasalo on myös saanut uusia lukijoita fiktiolleen.

Kuinka minulle sitten tätä kirjaa lukiessani kävi? Innostuin kovasti Honkasalon kenkä- ja käsilaukkumuistelmista ja päädyin tuntikausiksi eri verkkokauppojen sivustoille metsästämään uutta käsilaukkua. Verkkoshoppailua en ole sattuneesta syystä harrastanut vuosiin. Siitä en kuitenkaan kieltäytyisi ideologisista syistä, koska se on yllättävän rentouttavaa ja terapeuttista.

Mainokset

Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”

 

Palanen kansankotia maailmalla

IMG_1867Ruotsalaiset takuulla talvehtivat suomalaisia enemmän etelän auringossa, ja siksi on loogista, että heille tuotetaan helppolukuista, kohteeseen sijoittuvaa viihdekirjallisuutta, jotta makaaminen all inclusive- paratiisissa ei kävisi liian puuduttavaksi.

En kuitenkaan halua piikitellä, vaan auringon puute sai minutkin lukemaan ensimmäisen teokseni dekkarikuningatar Mari Jungstedtiltä. Hänen uusimmat teoksensa sijoittuvat Kanarian saarille, ja kartoittavat kiinnostavalla tavalla pohjoismaisten turistien kansainvaelluksen historiaa. Koska en ole vieläkään käynyt Kanarialla, teokset avaavat minulle palasen uutta maailmaa (ja saan samalla HELMET-haasteen kohdan 26 kuitattua). Palasen kansankotia maailmalla.

Kieltämättä Luvattu maa (Otava, 2017, suom. Emmi Jäkkö)  tuoksuu hieman liikaa Gevalia-kahvilta. Sen keskeiset hahmot ovat keski-ikäisiä ruotsalaisia, jotka ovat valinneet auringon ja puolieläkeläisyyden pysyväksi olomuodoksi. Juopoimmat heistä kohtaavat joka ilta rantabulevardin Ruotsalaisessa baarissa, kun taas toisilla on töitä tai yritystoimintaa. Vanhin pohjoismaalaisten bungalow-kylä Rocas Rojas on majoittanut elähtäneitä elämäntaitelijoita jo 70-luvun lopusta saakka.

Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia, ja heidän vuoksi jaksoin lukea teoksen lähes yhdeltä istumalta. Dag&Natt-paikallislehden toimittaja Sara Moberg on tottunut poliisin avustaja, kun skandinaavien rikosasioita ratkaistaan. Hänen ikäkriisinsä saa teoksessa koomisia piirteitä, eikä häntä ainakaan voi syyttää toimeliaisuuden puutteesta miesrintamalla. Hänen ystävänsä Kristian Wede taas on norjalainen ex-poliisi, joka on hommissa yhteispohjoismaisessa konsulaatissa turistien kännisotkujen selvittäjänä. Kristiania Gran Canarialle sitoo tytär Valeria, joka on hänen silmäteränsä.

Ruotsalaisten ympärille kehittyy kinkkinen murhavyyhti, johon liittyy terroriepäilyjä. Onko kuolemien taustalla mustasukkaisuusdraama, kansainvälinen isku vai kanarialaisten kosto, sitä teoksessa vatvotaan. Samalla tutustutaan myös niihin paikallisiin, jotka eivät saa elinkeinoaan turismista, ja heidän vaikeaan työllisyystilanteeseensa. Yltäkylläisten buffet-pöytien keskellä piilee leipäjonojen ja ruokapankkien kyräilevä todellisuus, joka aiheuttaa katkeruutta ja kostonhimoa.

Teoksen kieli oli hyvin helppolukuista, mutta aivan narikkaan ei Jungstedtin kyydissä voi aivojansa laittaa, sillä kirjassa on kolme aikatasoa, ja siinä käsitellään Kanarian poliittisten separatistien historiaa. Tästä liikehdinnästä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, joten kirja tarjosi myös tiedollisesti jotain uutta pohdittavaa.

Astetta monimutkaisempaa kerrontaa Kanarian saarilta tarjosi minulle viime vuonna tanskalainen Thomas Rydahl teoksellaan Erakko, jossa onnistuttiin ohittamaan lähes kokonaan pohjoismaisten turistien sisäsiittoinen ghetto. Jungstedtin suhde turismiteollisuuteen on tässä astetta sovinnaisempi, mutta onneksi hänenkin hahmonsa kykenevät elämäntapansa kriittiseen arviointiin.

Pidin tästä kirjasta, vaikka tuskin se jää ikimuistoiseksi elämykseksi. Tämän tyyppistä uimarantakirjallisuutta tarvitaan, eikä sen lukemisesta kannata potea syyllisyyttä. Teos jopa herätti hieman matkakuumetta, koska olen ajatellut kerran elämässäni käydä ”pahassa” turistirysässä, kuten Las Palmasissa tai Alanyassa. Vertaileva tutkimukseni keski-ikäisten pohjoismaisten kännikäyttäytymisestä on vielä tekemättä – pelkät ruotsinlaivakokemukset eivät vielä riitä vakuuttamaan, että suomalaiset ovat irvokkaimpia ördääjiä.

Suomalaista ”elämänkoulukirjallisuutta” rantakohteista odotellessa. Tauskin elämäkerta oli jo lupaava alku.

 

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Pitkä matka Vuorikaupunkiin

Le GuinUrsula Le Guin (s. 1929) on kirjailija, jonka elämästä ja tuotannosta tiedän suht paljon, ottaen huomioon, etten ole saanut yhtään hänen romaaniaan luettua loppuun. Yleensä lukuyritykset ovat tyssänneet ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sivuun. Kyse ei ole tekstin älyllisestä vaikeudesta, vaan omasta kyvyttömyydestäni eläytyä ”outokummaan”, jossa eletään satumaisissa luonnonläheisissä maailmoissa.

Skifin saralla minua eniten puhuttelee dystopia, jossa toivo on jo kauan sitten menetetty. Tämä on vähän kuin makuero mustan ja maidollisen kahvin välillä. Luen mielelläni synkkiä urbaaneja tarinoita murenevasta sivilisaatiosta, mutta kaikki romaanit, joissa liikutaan kohti korkeampaa, kadotettua sivilisaatiota, tylsistyttävät minua. Varsinkin, jos ne toisen maailman tyypit ovat pilaantumattomia ja moraalisesti korkeammalla tasolla kuin tämän maailman.

Ursula Le Guin on feministinen skifikirjailija, jolla on vahva tausta antropologiassa ja etnografiassa. Kaikilla spekseillä mitattuna hänen pitäisi olla mittatilauskirjailijani.

Teoksessa Ikuisen hämärän maa (Vaskikirjat, 2017, suom. Jyrki Iivonen) päähenkilö Hugh on nuori aikuinen, yksinhuoltajan poika, joka on jämähtänyt kaupan kassaksi hakematta mihinkään opiskelemaan. Viimeisen seitsemän vuoden aikana Hugh ja hänen äitinsä ovat asuneet viidessä osavaltiossa, ja kiertelevä elämäntapa on saanut aikaan pojassa juurettomuutta. Äiti työskentelee panttilainaamossa ja vaikuttaa masentuneelta vahakretonkisessa aamutakissaan. He kommunikoivat lähinnä ruoan ympärillä, ja äidin suurimpana huolenaiheena on, ettei poika syö jääkaapista toiselle päivälle varattuja eineksiä. Kummallakaan ei ole suuria haaveita tulevaisuudelleen, mutta Hugh tietää, että viihtyisi enemmän kirjastovirkailijana kuin köyhien ruokakuponkien käsittelijänä Thrift- e-Martin kassalla.

Irrottautuakseen kodin tunkkaisesta ilmapiiristä Hugh alkaa viettää aikaa lähimetsässä. Puron varrella hänet valtaa sekä rauha että ylimaallinen voima, joka käskee häntä liikkumaan yksityisalueen portista sisään. Paikasta tulee hänelle pakkomielle, ja ennen pitkää hän kohtaa Irenen, nuoren naisen, joka tuntuu tietävän enemmän portin sisäisistä salaisuuksista.

Kirjassa on todella paljon luontokuvausta, ja varsinainen fantasiaosuus, eli Vuorikaupungin sisäinen universumi jää ohueksi. Tuonpuoleiset hahmot ovat psykologisesti latteita, eikä paikallisesta kulttuurista saa otetta. Juoni keskittyy enemmän Hughin ja Irenen keskeisen suhteen jännitteisiin ja yhteiseen vaellukseen. Le Guinin kieli on kaunista ja tämänpuolisen maailman nuorten elämäntilanteen kuvaus on uskottavaa. Rivien välistä on aistittavissa nupullaan olevaa luokka-analyysia, vaikka se ei olekaan teoksen pääteema.

Teos varmasti puhuttelee edelleen eniten nuoria aikuisia, ja erähenkisiä oman polkunsa kulkijoita. Alkuperäinen teos on vuodelta 1980, mutta nuorten ongelmat tuntuivat hyvin samantyyppisiltä kuin tänä päivänä. Juuri nyt etsin skifi/dystopiaosastolta erähenkisiä apokalyptisia teoksia. Tämä ei ollut sellainen, mutta tässäkin nautittiin pahaa ja kallista kuivamuonaa, joka on tarkoitettu äärioloissa selviytymiseen.

HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa on lohikäärme.” Aika kevyesti sain tämän hankalan rastin kuitattua, kiitos Le Guinille siitä. Se olisi mennyt myös kohtaan 21: ”Kirja ei ole mukavuusalueellasi”, mutta vuoden aikana luultavasti löydän paremmankin kandidaatin siihen.

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Säkenöivän runouden kaatopaikalla

Lucia BerlinLucia Berlin (1936-2004) oli sekatyöläinen, yksinhuoltaja, alkoholisti ja keski-iässä breikannut kirjailija, joka nautti arvostusta Yhdysvaltain kirjallisissa piireissä, mutta ei elinaikanaan noussut suureen maineeseen. Hänet ”löydettiin” uudelleen v. 2015, kun Farrar, Strauss & Giroux julkaisi uudelleen hänen kootut novellinsa. Teos nousi New York Timesin bestseller-listalle ja sitä kautta maailmanmaineeseen. Todisteena siitä käsissäni on nyt kokoelman suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co, 2017, suom. Kristiina Drews).

Novelleita on luonnehdittu autofiktiivisiksi, vaikka kokoelmassa on myös tekstejä, joiden kertojana ei ole aivan Lucian kaltainen henkilö. Suurimmassa osassa kertomuksissa kertoja on toimeentulon, addiktion ja lasten huoltajuuden kanssa kamppaileva nainen, itseoppinut intellektuelli, joka aamuyön tunteina viilentää hermojaan lukemalla kirjahyllynsä teosten nimiä ennen viinakaupan aukeamista kello kuusi. Lasten kouluun lähdettyä on vasta aika mennä varsinaiselle viinanhakureissulle halvempaan ja myöhempään avautuvaan puotiin. Kertoja päätyy katkolle, ilmeisesti useaan otteeseen, jossa pyjama-asuiset esikoululaisaikuiset tekevät vertailevaa tutkimusta  delirium tremensistä. Ihmeellistä kyllä, kertoja onnistuu vakavasta ongelmastaan huolimatta pitämään työpaikkansa, vaikka juominen verottaa hänen koko vapaa-aikansa.

Novellin kertojilla on muitakin vastoinkäymisiä elämässään kuin alkoholismi, ja teoksen keskiössä onkin työelämä – kuvattuna matalapalkkaisten naistyöläisten näkökulmasta. Siivoojan uran lisäksi tässä työskennellään mm. sairaalan ensiavussa ja espanjan kielen opettajana. Kulkuvälineenä toimii enimmäkseen bussi, mutta opettajan uran aikana kertojalla on auto – jonka avaimia pojat joutuvat jatkuvasti takavarikoimaan äidin ryyppäämisen takia. Bussista myöhästyminen ja pitkät odotukset enimmäkseen mustien kollegojen kanssa saa aikaan aivan eri luokan siivousoppaan kuin keskiluokkaisen, sisäsiistin Kon-Marin.

Berlinin tarinoiden henkilöt kyllä pohtivat moraalikysymyksiä, ja osa on omalla tavallaan syvästi uskonnollisia, mutta he eivät harrasta katumusharjoituksia. Mikään AA-kerholaisen parantumiskertomus teos ei siis ole, vaikka AA:n uskonnollissävytteisiä mantroja tässä hoetaan. Tässä tunnetaan suurta vetoa katoliseen kirkkoon, ja kertojien rakkaus Meksikoon selittyy osittain nunnien välittämällä maailmankuvalla. Kuitenkin kertoja on usein protestantti, joka on käynyt katolisen koulun vain siksi, että pikkukaupungeissa se on tarjonnut erottautumisen keinon valtion koulun ”rupusakista”. Berlinin omaa lapsuutta ja nuoruutta leimasi isän ura kaivosteollisuudessa, ja tästä johtuen myös suomalaiset mainarit muistetaan tarinoissa ainakin pariin otteeseen. Suomalaisten saunarituaalien tirkistely muistetaan humoristisesti, sillä muut kansallisuudet eivät jäädyttäneet muniaan lumihangessa.

Berlinin novellit tarjoavat vähintään yhtä outoja tulokulmia tavalliseen arkeen kuin Alice Munron, ja kirjallisena esikuvanaan hän piti varsinkin Anton Tsehovia. Jostain syystä kokoelman lempinovellikseni nousi ”Tiikerinpuremia”, joka kertoo suuruudenhullun teksasilaisen suvun joulunvietosta ja vasta eronneen yksinhuoltajan reissusta Meksikon aborttiklinikalle, jossa tämä ei kuitenkaan voi luopua kantamastaan sikiöstä. Kertojan serkku, kauneuskuningatar Bella Lynn nousee tässä hyväsydämiseksi joulumuoriksi, joka tarjoaa maksamaan abortin, mutta tarjoaa myös rahan turhan tuhlauksen jälkeen hotelliloman hermojen lepuuttamiseksi. Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen rajankäynti nousee keskeiseksi teemaksi, samoin espanjankielisten siirtolaisten oikeudet. Myös intiaanihahmoja novelleissa on runsaasti, ja heitä kohdataan varsinkin kolikkopesuloissa.

Siivoojan käsikirja on analyyttista, feminististä työläiskirjallisuutta, jonka kaltaiseen en ole törmännyt aikoihin, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kentillä. Berlin ottaa paikoitellen rajustikin kantaa pysytellen samalla tyylillisesti minimalistisena. Alkoholismin hoidon lisäksi hän kirjoittaa varhaisesta huumekorvaushoidosta ja sen kyseenalaisista metodeista. Kokoelman loppupään tarinoissa raitistuneet keski-ikäiset naisihmiset ovat järjestöissä vapaaehtoistöissä auttamassa crack-vauvoja.

Novellit sijoittuvat ajallisesti laajalle akselille, ja joissain novelleissa on monen vuosikymmenen aikahyppyjä. Samoja hahmoja tavataan uudestaan eri kertomuksissa, kuten César-nimistä sukellusohjaajaa, joka saa kaikki gringa-asiakkaansa puhkeamaan kukkaan. Tarkka lukija voi mielessään punoa monien novellien välille romaanin juonta. Minua jäi askarruttamaan tarinoiden aukoista eniten, mitä naiskertojan pojille tapahtui ja kuinka äiti-poika-suhteet kehittyivät viimeisen (onnistuneen?) katkohoidon jälkeen.

Taiteellisesta näkökulmasta Berlinin lukeminen on pelkkää ilotulitusta, jota tykitetään sairaan yhteiskunnan kaatopaikoilla. Ilon ja toivon näkökulmat ovat novelleissa vahvoja ja epäsovinnaisia. Kaiken kaikkiaan novellikokoelman lukeminen yhdessä päivässä oli hengästyttävä ja vangitseva kokemus. En ole vieläkään novellien suhteen oppinut hidastamaan tahtia, mikä on olennaista, jos tiivistetystä sanataiteesta aikoo saada kaikki ”vitamiinit” irti.

Teos sijoittuu minulla HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Novellikokoelma”. Tyylikkäämpää edustajaa tähän kohtaan on nyt vaikeampaa löytää.