Vastarintaliikkeen enkelit

IMG_1847Hyvää lukuvuotta 2018 kaikille blogini vierailijoille ja ystäville! Uusi vuosi alkaa perinteisesti HELMET-haasteen parissa, johon osallistun jo kolmatta kertaa. Haasteessa näyttää olevan kinkkisiäkin kohtia, joiden täyttämiseen varmasti tulee kulumaan aikaa. Jos aiempiin merkkeihin on luottamista, muistan haasteen parhaiten tammikuusta ja alan palata siihen joskus syksyllä. Muistuttaisin vielä sen leikkimielisyydestä ja stressittömyydestä: jokaista kohtaa ei kannata ottaa henkilökohtaisena ristiretkenä, ja jos haaste jää kesken, se tuskin kaataa kenenkään maailmaa.

Aloitan haasteen kohdasta 33: Selviytymistarina. Luin riipivän tarinan ystävyydestä toisen maailmansodan aikana, Elizabeth Weinin romaanin Code Name Verity (Electric Monkey, 2012). Se kertoo vapaaehtoisista naislentäjistä, jotka palvelivat Britannian ilmavoimissa melko heppoisella koulutuksella. Usein naiset toimivat päätyössään radiovälittäjinä, ja tuurasivat mieslentäjiä tiukan paikan tullen.

Tietämättä mitään kirjan taustoista pohdin sitä lukiessani, oliko se tarkoitettu nuorille vai aikuisille, ja postausta kirjoittaessani selvisi, että kyseessä oli tosiaan nuortenkirja. Se selittää osaa valintoja, vaikka mikään ei estä lukemasta tätä aikuisten romaanina. Päähenkilöt ovat parikymppisiä naisia, jotka ikäänsä nähden ovat joutuneet kokemaan niin kovia, että jotkut aikuisuuden siirtymäriitit tuntuvat heistä lapsellisilta. En sanoisi, että kirjan maailmankuva on naiivi, mutta sotaan liittyviä yksityiskohtia alleviivataan paikoitellen hieman liian pedagogisesti.

Kirjan ystävykset, Maddie ja Queenie, eivät ehkä olisi ystävystyneet rauhan aikaan. Queenie on Maria Stuartin sukuun kuuluva aatelinen leidi, jonka juuret ovat osittain Ranskassa, osittain Skotlannin ylämailla, ja ennen ilmavoimiin liittymistä hän on ehtinyt opiskella saksaa Oxfordissa hetken verran. Maddie taas on keskiluokkaisen juutalaissuvun kasvatti Pohjois-Englannista, Penniinien maaseudulta, jolla ei ole ollut varaa opiskella pakollisen koulunkäynnin jälkeen. Sen sijaan hänen rakkautensa ovat suuret koneet, ja hän on lentoharrastuksessaan ystäväänsä huomattavasti pidemmällä.

Queenien kielitaito tekee hänestä arvokkaan vastarintaliikkeen vakoojan, mutta sellaisena hän ehtii toimia vain hetken verran. Naiset päätyvät fiktionaaliseen Ormaien kylään Normandiassa, jossa sijaitsee myös natsien tilapäinen vankila. Entistä kaupunginhotellia kutsutaan teurastajien huvilaksi. Suurimman osan tarinasta kertoo Queenie natsien pakottamana ”tiedonantona”. Pysyäkseen hengissä hänen on joka päivä kirjoitettava työstään Britannian ilmavoimissa ja paljastettava sille strategisia kohteita.

Molemman naisen tarina on miltei aukoton sankaritarina, vaikka Queenie tietää päiviensä olevan lasketut. Romantiikkaa teokseen mahtuu hyvin vähän, ja tunnelmat ovat alusta saakka synkät. Naisten palveluksen alkuaikojen muistoihin toki mahtuu säkenöiviä hetkiä. Brittinaisten vapaaehtoinen maanpuolustus esiintyy tässä astetta reippaammalta ja ennakkoluulottomalta toiminnalta kuin suomalainen Lotta-meininki – tosin kyse on fiktiosta, ja kirjailija itse päätesanoissaan kertoo ottaneensa vapauksia toiminnan kuvauksen suhteen.

Lentämisen teknistä kuvausta teoksessa on runsaasti, eikä se voi kiinnostaa kaikkia. Sekin selittynee kirjailijan taustalla: Wein on ammatiltaan lentäjä, ja hän lähti kirjoittamaan teosta ajatuskokeena. Hän halusi tietää, millaisia mahdollisuuksia hän olisi saanut, jos hän olisi ollut nuori nainen toisen maailmansodan aikana. Naisten fiktiivinen lento Englannin kanaalin yli vuonna 1943 kuvataan tässäkin luvattomana seikkailuna. Noina aikoina naislentäjillä ei ollut lupaa ylittää oman maan ilmatilaa; vasta Normandian valloituksen jälkeen he pääsivät lentämään Ranskaan.

Pidin kirjan tunnelmista ja jalat maassa-asenteesta, mutta koin, että kirjoitusteknisesti tästä jäi puuttumaan joku taso. Olisin ehkä halunnut lukea kuulustelija-vanginvartija Anna Engelin tarinan, sillä hän nousee romaanin aikana suuremmaksi hahmoksi kuin alussa annetaan ymmärtää. Anna Engel ei ole brittinaisia paljoa vanhempi, mutta hän on käynyt opiskelemassa Chicagossa saakka. Siitä huolimatta hän saa SS-joukoissa vain kämäisen vartijan homman, eikä lainkaan kunnioitusta. (Esimerkiksi irlantilainen John Boyne on onnistunut lastenkirjoissaan uskottavasti tuomaan natsinäkökulmaa teoksiinsa ilman, että teos kääntyisi natsien sympatisoinniksi – tässäkin on yritystä siihen suuntaan, mutta ei riittävästi.)

Jupinoista huolimatta teos jäänee mieleeni, ja voisin hyvin joskus lukea myös tämän jatko-osan, Rose Under Fire, joka käsittelee toisten lentäjänaisten kohtaloita samassa sodassa. Teos sopii hyvin toiminnallisten kirjojen ystäville, ja niille, jotka pitävät teknisistä yksityiskohdista (myös nuorille miehille).

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s