Työmiehistä ja taivaanrannanmaalareista

Sain Gummerukselta joulutervehdyksenä kevään uutuusromaanin ennakkokappaleen. Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018) on odottanut arviotaan jo kolme viikkoa, koska teoksen virallinen julkaisupäivä on tänään. On ilo päästä arvioimaan tuoretta kirjaa, varsinkin, kun se on taidokkaasti kirjoitettu ja yllätyksellinen.

En olisi tätä kirjaa välttämättä itse löytänyt ilman kustantajan vinkkausta. Pohjoinen teema toki kiinnostaa, mutta toisen maailmansodan saksalaishaamut alkavat minulla olla jo hieman koluttu luu. Joillekin muille, varsinkin niille, joita Saksaan kohdistuva sukututkimus omakohtaisesti koskettaa, kiinnostus voi olla elävämpi. Romaanissa siis keski-ikäinen perhostutkija Max etsii isää 1980-luvun alkupuolella.

Isän etsintä tulee Maxille ajankohtaisesti vasta Silvia-äidin kuoltua. Max ja Silvia ovat olleet vähäpuheinen kaksikko, eikä äidin tunteet poikaa kohtaan ole aina olleet pelkästään rakkaudelliset. Max luulee saksalaisen isän kuolleen Lapin sodassa, tai näin viralliset tiedostot hänelle kertovat. Oulun maakunta-arkistosta löytyy kuitenkin ristiriitaisia tiedon murusia, jotka johtavat Maxin matkalle kohti syvempää itsetuntemusta. Hampurista hän löytää oletetun setänsä Viktor Stanislauksen, joka on ainoa elossa oleva henkilö, joka voi raottaa sota-aikaista mysteeriä.

Teos on rakennettu kolmentoista sinfonian ympärille, joista osa on tietoisen riitasointuisia ja tuskaisia. Maxin aikuinen elämäkään ei kulje yhteiskunnan oletetun käsikirjoituksen mukaan, vaan hänen uransa perhostutkijana näyttää lopun merkkejä. Ainoa toivon pilkahdus löytyy suhteesta teini-ikäiseen tyttäreen, joka edelleen suostuu tapaamaan yksinäistä ja erakoitumiseen taipuvaista isäänsä, vaikka tämä unohtuukin kuolleiden perhostenraatojen maailmaan.

Teos on äärimmäisen tiivis, runollinen ja umpimielinen. Ahokumpu ei ainakaan sorru päähenkilöidensä minimalistisen tunneilmaisun selittelyyn, vaan näyttää näiden sodan haavoittamien ihmisten rajallisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Rajat ja puutteet periytyvät kolmanteen polveen, mutta isän ja tyttären suhteessa on kenties mahdollisuus avata menneisyyden kipeitä kysymyksiä.

Pidin paljon kirjan kuvitteellisista sukututkimuksellisista ”aineistoista” ja ylipäänsä sukututkimusteemasta. Kirjassa onnistuttiin lopulta löytämään isä, mutta Maxin puhumattoman äidin tarina jäi edelleen suureksi kysymysmerkiksi. Silvian sotavamma vaikutti suuremmalta kuin Stanislauksen veljesten, ja hänen suomalainen sukutaustansa jäi kokonaan penkomatta. Lukija sai vain tietää, että hänen lappilaiset sukulaisensa häpesivät sakemannin poikaa. Toista isäehdokkaista, sitä työteliäämpää, Silvia käyttää kotipuolessa näytillä, mutta eksentristä muusikkoa ei parane uskovaisille vanhemmille esitellä. Yksinäinen äiti päättää paeta etelään, jotta pääsisi suvun langettamasta häpeäleimasta.

Esikoisteokseksi romaani vaikutti poikkeuksellisen kypsältä ja loppuun asti viilatulta, ja uskon sen saavan paljon positiivista huomiota kielen taitavuuden ja kuvauksen tarkkuuden vuoksi. Itse pidin kirjassa eniten juuri kielestä ja tunnelmista, mutta koin henkilöhahmojen emotionaalisen kylmyyden tai niukkuuden paikoitellen raskaaksi ja tietynlaisia Suomi-kliseitä toistavaksi. Saksa-kliseistä en osaa sanoa, mutta ainakin Ahokumpu osaa näyttää tavallisen natsisotilaan sielunelämän ja haavoittuvaisuuden aivan suvereenisti. Samalla herää kysymys, kuinka paljon ylipäänsä sota-ajan arkistoihin voi luottaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: ”Vuonna 2018 julkaistu kirja.”

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s