Säkenöivän runouden kaatopaikalla

Lucia BerlinLucia Berlin (1936-2004) oli sekatyöläinen, yksinhuoltaja, alkoholisti ja keski-iässä breikannut kirjailija, joka nautti arvostusta Yhdysvaltain kirjallisissa piireissä, mutta ei elinaikanaan noussut suureen maineeseen. Hänet ”löydettiin” uudelleen v. 2015, kun Farrar, Strauss & Giroux julkaisi uudelleen hänen kootut novellinsa. Teos nousi New York Timesin bestseller-listalle ja sitä kautta maailmanmaineeseen. Todisteena siitä käsissäni on nyt kokoelman suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co, 2017, suom. Kristiina Drews).

Novelleita on luonnehdittu autofiktiivisiksi, vaikka kokoelmassa on myös tekstejä, joiden kertojana ei ole aivan Lucian kaltainen henkilö. Suurimmassa osassa kertomuksissa kertoja on toimeentulon, addiktion ja lasten huoltajuuden kanssa kamppaileva nainen, itseoppinut intellektuelli, joka aamuyön tunteina viilentää hermojaan lukemalla kirjahyllynsä teosten nimiä ennen viinakaupan aukeamista kello kuusi. Lasten kouluun lähdettyä on vasta aika mennä varsinaiselle viinanhakureissulle halvempaan ja myöhempään avautuvaan puotiin. Kertoja päätyy katkolle, ilmeisesti useaan otteeseen, jossa pyjama-asuiset esikoululaisaikuiset tekevät vertailevaa tutkimusta  delirium tremensistä. Ihmeellistä kyllä, kertoja onnistuu vakavasta ongelmastaan huolimatta pitämään työpaikkansa, vaikka juominen verottaa hänen koko vapaa-aikansa.

Novellin kertojilla on muitakin vastoinkäymisiä elämässään kuin alkoholismi, ja teoksen keskiössä onkin työelämä – kuvattuna matalapalkkaisten naistyöläisten näkökulmasta. Siivoojan uran lisäksi tässä työskennellään mm. sairaalan ensiavussa ja espanjan kielen opettajana. Kulkuvälineenä toimii enimmäkseen bussi, mutta opettajan uran aikana kertojalla on auto – jonka avaimia pojat joutuvat jatkuvasti takavarikoimaan äidin ryyppäämisen takia. Bussista myöhästyminen ja pitkät odotukset enimmäkseen mustien kollegojen kanssa saa aikaan aivan eri luokan siivousoppaan kuin keskiluokkaisen, sisäsiistin Kon-Marin.

Berlinin tarinoiden henkilöt kyllä pohtivat moraalikysymyksiä, ja osa on omalla tavallaan syvästi uskonnollisia, mutta he eivät harrasta katumusharjoituksia. Mikään AA-kerholaisen parantumiskertomus teos ei siis ole, vaikka AA:n uskonnollissävytteisiä mantroja tässä hoetaan. Tässä tunnetaan suurta vetoa katoliseen kirkkoon, ja kertojien rakkaus Meksikoon selittyy osittain nunnien välittämällä maailmankuvalla. Kuitenkin kertoja on usein protestantti, joka on käynyt katolisen koulun vain siksi, että pikkukaupungeissa se on tarjonnut erottautumisen keinon valtion koulun ”rupusakista”. Berlinin omaa lapsuutta ja nuoruutta leimasi isän ura kaivosteollisuudessa, ja tästä johtuen myös suomalaiset mainarit muistetaan tarinoissa ainakin pariin otteeseen. Suomalaisten saunarituaalien tirkistely muistetaan humoristisesti, sillä muut kansallisuudet eivät jäädyttäneet muniaan lumihangessa.

Berlinin novellit tarjoavat vähintään yhtä outoja tulokulmia tavalliseen arkeen kuin Alice Munron, ja kirjallisena esikuvanaan hän piti varsinkin Anton Tsehovia. Jostain syystä kokoelman lempinovellikseni nousi ”Tiikerinpuremia”, joka kertoo suuruudenhullun teksasilaisen suvun joulunvietosta ja vasta eronneen yksinhuoltajan reissusta Meksikon aborttiklinikalle, jossa tämä ei kuitenkaan voi luopua kantamastaan sikiöstä. Kertojan serkku, kauneuskuningatar Bella Lynn nousee tässä hyväsydämiseksi joulumuoriksi, joka tarjoaa maksamaan abortin, mutta tarjoaa myös rahan turhan tuhlauksen jälkeen hotelliloman hermojen lepuuttamiseksi. Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen rajankäynti nousee keskeiseksi teemaksi, samoin espanjankielisten siirtolaisten oikeudet. Myös intiaanihahmoja novelleissa on runsaasti, ja heitä kohdataan varsinkin kolikkopesuloissa.

Siivoojan käsikirja on analyyttista, feminististä työläiskirjallisuutta, jonka kaltaiseen en ole törmännyt aikoihin, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kentillä. Berlin ottaa paikoitellen rajustikin kantaa pysytellen samalla tyylillisesti minimalistisena. Alkoholismin hoidon lisäksi hän kirjoittaa varhaisesta huumekorvaushoidosta ja sen kyseenalaisista metodeista. Kokoelman loppupään tarinoissa raitistuneet keski-ikäiset naisihmiset ovat järjestöissä vapaaehtoistöissä auttamassa crack-vauvoja.

Novellit sijoittuvat ajallisesti laajalle akselille, ja joissain novelleissa on monen vuosikymmenen aikahyppyjä. Samoja hahmoja tavataan uudestaan eri kertomuksissa, kuten César-nimistä sukellusohjaajaa, joka saa kaikki gringa-asiakkaansa puhkeamaan kukkaan. Tarkka lukija voi mielessään punoa monien novellien välille romaanin juonta. Minua jäi askarruttamaan tarinoiden aukoista eniten, mitä naiskertojan pojille tapahtui ja kuinka äiti-poika-suhteet kehittyivät viimeisen (onnistuneen?) katkohoidon jälkeen.

Taiteellisesta näkökulmasta Berlinin lukeminen on pelkkää ilotulitusta, jota tykitetään sairaan yhteiskunnan kaatopaikoilla. Ilon ja toivon näkökulmat ovat novelleissa vahvoja ja epäsovinnaisia. Kaiken kaikkiaan novellikokoelman lukeminen yhdessä päivässä oli hengästyttävä ja vangitseva kokemus. En ole vieläkään novellien suhteen oppinut hidastamaan tahtia, mikä on olennaista, jos tiivistetystä sanataiteesta aikoo saada kaikki ”vitamiinit” irti.

Teos sijoittuu minulla HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Novellikokoelma”. Tyylikkäämpää edustajaa tähän kohtaan on nyt vaikeampaa löytää.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s