Pesäpallopitäjien paikallishistoriaa

tuuriAntti Tuurin kirjat ovat alkaneet kiinnostaa minua yli 40-vuotiaana, mutta olen lähestynyt niitä varsin randomilla otteella. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä hänen kirjasarjoistaan, muuta kuin että niiden keskiössä on usein Pohjanmaa ja/tai siirtolaisuus, enkä ole vielä lukenut yhtään kuuluisimmista ”suurteoksista”. Nämä kolme teosta, jotka olen lukenut, ovat sijoittuneet Amerikkaan, Italiaan ja Ruotsiin, ja vasta nyt neljännellä rastilla lähestyn teosta, jonka keskiössä on Pohjanmaa.

Tammikuu 1918 (Otava, 2017) on dokumenttiromaani, jonka keskiössä on Tuurin äidinpuolinen sukulaismies, ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola, suojeluskunta-aktiivi, joka saa tehtäväkseen järjestää valkoisten sotakoulun jonnekin Pohjanmaalle niin, että oletettu vihollinen (venäläiset sotilaat? punakaarti?) ei joukkojen muodostumista huomaisi. Kokoontumisajojen pääasiallisena syynä on maahan jääneiden venäläissotilaiden käyttäytyminen (ruoan varastelu ja naisten ahdistelu), mikä koetaan turvallisuusuhaksi.  Punakaartien järjestäytymisestä Pohjanmaalla ei vielä tammikuussa 1918 ole varmaa tietoa.

Teoksen pääasiallinen ongelma on, ettei yhden kertojan narratiivissa ole kunnollista draaman kaarta. Sippola paimentaa juopotteluun taipuvaista Akseli Bergmania, lääketieteen ylioppilasta, jota kiinnostaa pirtupullo enemmän kuin maanpuolustus. Hänen äitinsä kuolee joulun aikaan, ja hautajaisjärjestelyt haittaavat sotahommia. Aseita hankitaan sieltä täältä, myös venäläisiltä, ja lyhytaikaisen sotakoulun strategisesta sijoittamisesta vedetään köyttä. Sähköjä pidetään poikki, puhelinlankoja katkotaan ja rautateitä sabotoidaan. Joukot onnistuvat kaatamaan väärän junan, postijunan venäläisten sottilaskuljetuksen sijasta.

Luulen, ettei tätä kirjaa olisi kustannettu, jos se olisi ollut tuntemattoman kirjailijan esikoisteos. Kirjassa on järkyttävä määrä nimiä, jotka eivät nouse merkittäviksi hahmoiksi, eikä Pohjanmaata huonosti tunteva pääse kunnolla kärryille paikkakuntien hengestäkään. Tyypeillä on valtava maanpuolustustahto ja halu vapauttaa Suomi lopullisesti ryssänmiehityksestä, ja nurkkapatriootteina he kokevat olevan yksin vastuussa koko maan kohtalosta. Paikkakunnilla asuu kuitenkin myös toisinajattelijoita, joista kaikki (muun muassa tolstoilaiset) eivät suunnittele aseisiin tarttumista. Kuitenkin jännitteet näiden henkilöiden välillä jäävät teoksessa laimeiksi.

Naisnäkökulmaa kirjassa on sen verran, että pääsemme kurkistamaan tuon ajan monikulttuurisiin suhteisiin. Monilla piioilla oli kiinnostusta kouluilla majoittuviin venäläissotilaihin, ja avioliittojakin solmitaan sillä oletuksella, että mies saisi jäädä maahan kotivävyksi. Sippola kokee tarvetta puuttua piikojen seurusteluun näin:

”Muutamalle piikatytölle sanoin pari vakavaa sanaa, kun näin niitten roikkuvan humalaisten sotilaitten käsipuolessa; ennustin, että ryssänmorsiamille ei ollut hyviä päiviä tulossa.”

Kiinnostavaa on huomata, kuinka naisten vääränlaisia sulhasvalintoja on tuomittu juuri ”maanpetturuuteen” viitaten. ”Ryssänmorsiamet” vaihtuivat toisen maailmansodan aikana ”saksalaishuoriksi”, enkä yhtään ihmettelisi, jos kohtaisin tällaisen setämiehen kommentoimassa tyttärien vierailuja vastaanottokeskusten liepeillä vuonna 2018. Tämän päivän vastaava nimitys on ”matupatja”.

Kirja herätti minussa enemmänkin kiinnostusta pohjalaisten vasemmistolaisten taustoista ja motiiveista, joita Tuuri kyllä raottaa vähän. Maahan palanneissa amerikkalaissiirtolaisissa oli tiukkojakin sosialisteja, jotka eivät tinkineet opistaan, vaikka olosuhteet eivät olleet opille suotuisimmat. Ja toisaalta Tuurin kuvaamat venäläissotilaat vaikuttavat tässä poliittisesti tietämättömiltä, tai lukutaidottomilta.

Kirja olisi saattanut herättää minussa suuremman kipinän, jos olisin lukenut sitä junassa läpi Pohjanmaan pesäpallopitäjien. Vimpeli ainakin kuulostaa etäisesti tutulta, koska nuoruudessani pesisseurojen nimiä kuuli ihan liikaa Jyväskylässä. Tiedän siis Vimpelin Vedon. Vimpeli kuvattiin tässä paikkakuntana, jossa oli myös sosialidemokraattista vastustusta maakunnan militarisointia kohtaan.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten Pohjanmaalla kasvaneita lukijoita, ja sukututkimuksen harrastajia. Itse olen skeptinen näin dokumenteille uskollisen ”fakta-fiktion” toimivuudesta, tai jos tällaiseen hankkeeseen ryhtyy, avainhenkilöiden olisi parempi olla poikkeuksellisen värikkäitä.

Osallistun tällä postauksella Omppu Martinin emännöimään 1918-haasteeseen, joka on alkanut jo viime vuonna ja päättyy 15.5.2018, mikä on kansalaissodan päättymisen muistopäivä. Muitakin vuoteen liittyviä, jo luettuja teoksia, blogistani löytyy, ja elävimmin viime aikoina luetuista on jäänyt mieleen Heidi Köngäksen Sandra. ”Voittajien” historiasta on vaikea saada aikaan vaikuttavaa proosaa, ilman noloa selkääntaputtelun fiilistä. Tuurin teoksessa ei sellaista henkeä ollut lainkaan, ja romaanin aikarajaus takasi sen, ettei raakuuksiin päästy käsiksi. Aikarajaus olikin mielestäni kirjan ehdoton vahvuus, kunhan henkilöihin olisi saatu lisää lihaa luiden päälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s