Muukalainen saapuu Hebrideille

Talvi ja kevät ovat kuluneet sen verran ”suoralla polulla”, etten ole ehtinyt penkoa kaupunkimme kirjankierrätyshyllyjä ja -koreja. Paperikirjojen määrä taloudessani on siis pysynyt kurissa, vaikka konmarituksesta ei ole tietoakaan.

Tämän viikon kierrätyshelmi (vuoden ensimmäinen?) tarjosi täydellistä eskapismia niin ajassa kuin paikassa. Tähän kirjasarjaan en olisi takuulla tarttunut 80-90-luvuilla, kun se oli ”huudossa”, enkä ole ollut siitä tietoinenkaan. Siis Christine Marion Fraserin Rhanna-sarjasta. Sarjaa on suomennettu 90-luvun loppupuolella viisi osaa, mutta Fraser kirjoitti sen viimeisen osan vuonna 1996.

Christine Marion Fraser (1945-2002) oli siis skotlantilainen viihdekirjailija, joka oli kotoisin Glasgow’sta köyhistä oloista. Noin kymmenvuotiaana hän sairastui harvinaiseen luuston sairauteen, ja eli loppuelämänsä pyörätuoliin sidottuna. Vammastaan huolimatta hän joutui elättämään perhettään raskaissa töissä kutomossa, ja hänen koulutuksensa jäi hajanaiseksi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana vapaaehtoisen taksikuskinsa kanssa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 23-vuotiaana. Kirjoja on myyty miljoonia, joten ilmeisesti ratkaisu köyhyyteen löytyi pikaisesti, jo nuorena.

Luin Fraserin Rhanna-sarjasta toiseksi viimeisen osan, Stranger on Rhanna (Fontana, 1992). Rhanna-sarja on alun perinkin ollut historiallinen sarja, jonka ajanlasku on ilmeisesti alkanut 1930-luvulta. Sarjan toisessa osiossa käsitellään toista maailmansotaa (ja saksalaisten lentäjien eksymistä saarelle), ja se painottunee 1950-luvulle. Seitsemännessä osassa eletään kevät-kesää vuonna 1967, jolloin saarella on jo alkavaa turismia.

Rhanna on fiktionaalinen saari, mutta Fraser on poiminut vaikutteita sarjaansa lomiltaan eri Hebridien saarilta. Se on ”lintukoto”, jonne ei sallita ajoneuvoja mantereelta, ja jossa paikallisliikennettä korvaa yhden miehen pakettiautomonopoli. Saarelle ei ole vieläkään vedetty sähköjä, mutta osassa taloista on jo generaattori. Suurimmalla osalla perheistä on huussi, joka paikallisella kielellä on kotoisasti ”wee hoosie”. Vuonna 1967 jokainen ulkomaalaisen näköisen henkilön vierailu saarella huomataan, vaikka saarta asuttaa välillä jopa kaksi saksalaista. Toinen saksalaisista on sinne sodan aikana eksynyt lentäjä, joka rakastui paikalliseen naiseen ja palasi. Toinen on saarelta kotoisen olevan viulistin saksalainen aviomies. Ja vuonna 1967 saarta uhkaa kolmas ulkomaalainen, itävaltalainen mysteerimies, joka on vuokrannut käyttöönsä kokonaisen talon.

Teoksen päähenkilö on nuori viulisti Rachel, joka on kotoisin saarelta, mutta on ehtinyt menestyä Lontoossa ja maailmalla. Kiertueiden välissä hän käy kotisaarellaan rauhoittumassa, vaikka käsite ”rauhasta” onkin venyvä. Rachelin saksalainen aviomies Jon on myös hänen managerinsa, mutta juorukellojen mukaan hänessä ei ole tarpeeksi miestä pidättelemään tulisieluista taiteilijaa. Rachel on myös mykkä, ja kommunikoi vain viittomakielellä. Musiikin kieli on puhuttua kieltä suurempi voima hänelle, ja saaren rikas musiikkiperinne tukee hänen uraansa klassisena viulistina.

Kirja on osittain ennalta-arvattava, kliseinenkin hömppäkirja, mutta siinä on myös vahvuuksia. Koska en ole ollut koskaan koukussa yhteenkään brittimaalaiselämää kuvaavaan tv-sarjaan, en osaa verrata tätä ehkä muuhun kuin joskus näkemääni sarjaan Sydämen asialla. Minuun tietysti saarihulluna vetosi ensisijaisesti teoksen maantieteellinen konteksti. Fraser tuntee saarten historiaa, ja laittaa henkilöt puhumaan rehevää murretta. Paikallisuuden tuntu on vahva, ja loppujen lopuksi tässä kuvataan enemmän arkisia sattumuksia kuin Rachelin myrskyävää tunne-elämää. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat moniuloitteisia ja eksentrisiä.

Saksalaisen kielialueen ”muukalaisten” aiheuttama komiikka on ymmärrettävä 1960-luvun maailmankuvasta käsin. Yllättävää kyllä, Fraser ei vedä natsikorttia esiin kohtaamisia kuvatessaan, vaan molemminpuoliset väärinymmärrykset ovat arkisempia. Rachelin ilkeä hampurilainen anoppi Helga saapuu saarelle Euroopan omistajan elkein, mutta joutuu muuttamaan käsityksiään vieraasta kulttuurista. Itävaltalainen pianisti-Otto taas osoittautuu aivan toiseksi henkilöksi kuin mitä hän on esittänyt olevansa, ja McKinnonin klaanin sukukokouksessa salaisuudet paljastuvat.

Kirja ei täysin vakuuttanut minua kaunokirjallisesti, varsinkin, kun Fraserin tyyliin kuuluu runsas kolmen pisteen viljely. Tuotteliasta kirjailijaa onkin aikanaan verrattu Catherine Cooksoniin. Kun en ole lukenut yhtään Cooksonin teosta, niin en osaa arvioida vertauksen osuvuutta. Mutta todella paljon mieluummin itse luen maalaisromanttista teosta Hebrideiltä kuin hämäläisistä kylistä.

Saatan jopa jatkaa sarjan lukemista, jos saan käsiini aiempia osia. Rikkaan murteen käytön vuoksi koen, että nämä kirjat on parempi lukea englanniksi – siksikin, ettei Fraser ”käännä” gaelinkielisiä ilmaisuja, ja niiden kanssa saa ulkomainen lukija jo kunnon aivojumppaa. Sarjaan pääsi myös hyvin sisälle sen loppupäästä, mutta itseäni alkoi varsinkin sen alkupää kiinnostaa.

Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

Lestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Nainen uupumassa kaupallisiin kliseisiin

Miksi, oi miksi, olen koukussa helppolukuisiin psykologisiin trillereihin? Miksi kerta toisensa jälkeen kahmin näitä samalla kaavalla kirjoitettuja bestsellereitä, vaikka tarjolla olisi jotain persoonallisempaa? Miksi puolella näistä kirjailijoista on pseudonyymit, ja miksi kirjojen nimet toistavat toisiaan?

Nainen junassa, Nainen hytissä 10, Nainen ikkunassa. Nainen kiipelissä suljetussa tilassa, damsel in distress. Yleensä tämän tyyppiset kirjan nimet eivät lupaa laatua. Tosin genren sisällä on eroja, ja jotkut teoksista tarjoavat kauhun ja jännityksen lisäksi muutakin ajateltavaa, toiset taas pelkän adrenaliinikicksin.

Amerikkalaisen A.J.Finnin teoksessa Nainen ikkunassa (Otava, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) päähenkilö elää talonsa vankina New Yorkin Harlemissa. Talo on hulppea viisikerroksinen kaupunkitalo, jonka kellarikämppä on vuokrattu nuorelle miehelle, Davidille. David toimii Anna Foxin epävirallisena talonmiehenä, koska Anna kärsii akuutista paniikkihäiriöstä ja agorafobiasta, eikä kykene ulkoilemaan kuin takapihallaan sateenvarjon turvassa. Enimmäkseen ei sielläkään. Jopa ikkunoiden avaaminen tuulettamistarkoituksessa tekee tiukkaa.

Anna Fox on nelikymppinen psykoterapeutti, jonka perhe, mies ja tytär, ovat muuttaneet muualle. Annan psyykkinen epävakaus ja alkoholismi tekevät hänestä hankalan elämänkumppanin ja äidin. Ilmeisesti hän on kerännyt varoja ennenaikaiseen eläköitymiseen, sillä hän pystyy edelleen asumaan 350 neliön lukaalissaan ja tilaamaan ruokaa ja viiniä kotiinkuljetuksella mielin määrin. Anna ei ole tyypillisin ”mielenterveyskuntoutuja” kuten me täällä Suomessa termin ymmärrämme, vaan hän pystyy edelleen tiettyyn pisteeseen saakka sanelemaan elämänsä kulkua. (Tosin minun on vaikea kuvitella yhteiskunnan tuilla elävän amerikkalaisen mielenterveyskuntoutujan arki Trumpin aikakaudella. Heistä ei ole olemassa kirjallisuutta, koska he eivät ole kaupallisesti kiinnostavia. Tai he kuolevat ennen kuin päätyvät jonnekin, jossa joku kirjailija voisi varastaa heidän tarinansa.)

Annan elämä keskittyy lähes kokonaan nettiin, elokuvien katselua, ryyppäämistä ja naapurikyttäystä lukuunottamatta. Hän antaa edelleen ”terapiaa” kaltaisilleen kotiin linnoittautujille, ja opiskelee ranskaa interaktiivisesti nettiryhmässä. Naapureitaan hän tarkkailee Canonin järjestelmäkameran linssin kautta, mutta ottaa harvemmin kuvia. Tai on liian kännissä pystyäkseen ottamaan tolkullisia kuvia.

Kirja onnistuu pitämään lukijan pihdeissään aivan loppuun saakka, enkä ainakaan itse osannut arvata juonen keskeisiä käänteitä etukäteen. Henkilöhahmoja on sopivasti, ja muillakin kuin Annalla on elämässään haasteita. Itse olin lukijana tosin aika pitkälti Annan oman tilanteen vankina, enkä ehkä eläytynyt tarpeeksi itse rikokseen, joka tapahtui Annan kotikadulla. Jäin kovasti miettimään täydellisen eristäytymisen ongelmakenttää, jonka nyky-yhteiskunta mahdollistaa, ainakin joillekin. ”Rikkaat syrjäytyneet” tulevat olemaan kasvava trendi, ja varsinkin kirjassa kuvattu vastuuttoman oloinen psyykenlääkkeiden määrääminen (ja apteekkikuriirin toiminta) ahdisti kovasti.

Nais-alkuisista teoksista tämä oli ainakin paljon parempi kuin Ruth Waren Nainen hytissä 10, ja kauhun suhteen tasavahva Paula Hawkinsin Nainen junassa-teoksen kanssa. Tosin juuri tuon teoksen kanssa temaattisia yhtymäkohtia oli niin paljon (päähenkilön alkoholismi, henkinen epävakaus ja yksinäisyys), etten aina muistanut, kumpaa teosta olin lukemassa. Tämä oli myös paljon rikkaampi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisen Shari Lapenan teokset, joita olen myös blogissani arvioinut.

Siis genren sisäisesti teos asettuu mielestäni ”parempaan päähän”. Ehkä teos olisi vakuuttanut vielä lisää, jos siinä olisi ollut ripaus tulevaisuusdystopiaa – tällaisenaan se kertoo todellisuudesta, joka on jo täällä keskellämme. Suomessa ei vielä näin räikeänä, mutta kaikki idut kohti täydellisen kohtaamattomuuden yhteiskuntaa ovat jo itämässä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tätä blogia lukiessa viettävät kotona pyjamapäivää. Suosittelen siksi, että toivon kirjan kannustavan kotoa ulos lähtemiseen silloinkin, kun se ei ole pakollista. Itse kirjoitan blogia tänään kirjastossa, ja toivon valon lisääntyessä myös lukuharrastukseni siirtyvän enemmän ihmisten ilmoille.

”Rakoihmisen” tunnustuksia, eli voiko natsismista parantua?

Blogissani on viime aikoina ollut iso läjä toiseen maailmansotaan ja natsi-Saksaan liittyvien teosten arvioita. Minua kiinnostaa nykypäivän näkökulmasta äärioikeiston liepeillä flirttailevat naiset, ja haluan tutkiskella, mitä yhteistä on heissä ja heidän aiemmissa kanssasisarissaan. Suomalaisia ”natsimammoja” on lopulta ollut virallisessa historiankirjoituksessa vain kourallinen, ja heistäkään ei ole kovinkaan paljon muistijälkiä.

(Lukijoita muistutan vielä siitä, että termillä ”natsi” viittaan henkilöön, joka julkisesti kannattaa kansallissosialismia ja rotuhygieniaa, ja haaveilee valkoisen/arjalaisen rodun ylivallasta maailmassa. Kaikki äärioikeistolaiset eivät ole natseja, ja vain hyvin harva itse julkisesti myöntää kannattavansa aatetta. Löysäkätinen ”natsittelu” on helppo retorinen ase, mutta koen tunnistavani maastamme kourallisen henkilöitä, joita kutsuisin natseiksi. Heitä on niin vähän, että ne mahtuisivat yhteen bussiin, mutta eivät toki samaan!)

Rosa Liksomin romaani Everstinna (LIKE, 2017) on fiktiota, jonka taustalla lymyää jo unohdetun kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913-1984) varjo. Annikki Kariniemen aviomies oli aito natsi, Saksassa jääkärikoulutuksen käynyt upseeri, joka oli vastuussa kommunikaatiosta saksalaisten kanssa jatkosodassa. Hänen vastuullaan oli myös korkea-arvoisten vieraiden, kuten Himmlerin ja Speerin isännöinti. Annikki Kariniemi rakastui itseään 26 vuotta vanhemmassa miehessä nimenomaan kiihkeään kansallismieliseen ja fasistiseen johtajahahmoon. Oliko Kariniemi sitten natsi, siitä voidaan debatoida.

Itse onnistuin lukemaan kirjan peilaamatta kertojahahmoa tähän kohua herättäneeseen kirjailijaan, koska en tiennyt hänestä etukäteen paljoa. Kariniemi oli varsinkin erottuaan everstistään tuottelias kirjailija, jonka elämäntapa oli kaikkea muuta kuin sovinnainen. Ja koska kirjailija oli minulle suht vieras, ei kertojahahmon ”todenmukaisuus” kiinnostanut minua lainkaan. Aivan heti en ollut säntäämässä kirjaston varastoon penkomaan Kariniemen unohdettuja teoksia tämän luennan jälkeen, sen verran kirja säväytti ja pelästytti.

Kirjan ainoa kertoja, lappilainen nainen, on myös maailmannainen. Hän on puoliksi suomenruotsalainen, ja hänen äidinpuolen kautta omaksutut tavat ovat herraskaisia. Toisaalta suomenruotsalainen äiti on hurahtanut lestadiolaiseksi ja kurittaa tyttäriään Jumalan nuhteeseen. Kertoja ja Rebecca-sisko ovat molemmat innokkaita partiolaisia ja pikkulottia, mutta kertoja omaksuu isänmaallisuuden fasistisen suuntauksen fanaattisemmin kuin kukaan muu perheessään. Hän karkaa teinityttönä IKL:n järjestämille Oulun heimojuhlille, mitä Rebecca ei uskalla tehdä. Oulussa hänelle käy köpelösti, mutta aate ei laimene.

Jäin miettimään sitä, vaikuttiko murteen käyttö pehmentävästi natsisisällön suhteen. Tämä varmasti riippuu siitä, kuinka tuttua käytetty murre on lukijalle. Kertoja vaikuttaa ylpeältä lappilaisista juuristaan, mutta samalla oikeuttaa saamelaisten rotubiologiset kallon mittaukset – vaikka hän on itsekin neljäsosasaamelainen. Kirjassa hän omalla tavallaan ”kääntää” natsiaatetta meänkielelle, mikä on omalla tavallaan koomista, mutta kovin hersyvästi en silti nauranut. Minua naurattivat enemmän kertojan seikkailut Natsi-Saksassa ja Puolassa kuin mikään kotimaassa tapahtunut. Hän muun muassa ystävystyy keskitysleirin pomon vaimon Ilsen (Ilse Kochin?) kanssa, jolta hän oppii aatteesta enemmän kuin keneltäkään veljeltä. Kun natsismiin liitetään naisten alistaminen ja manipulointi (mikä taitaa siinä aatteessa olla sisäänkirjoitettuna) ja vielä paikallinen uskonnollinen ahdasmielisyys, niin soppa on varsin täynnä kitkeriä sattumia.

Kirjaa on raskasta lukea varsinkin seksuaalisen vallankäytön näkökulmasta. Kuten kertoja itsekin tunnustaa, miehelleen hän on pelkkä ”rakoihminen”. Kertojaa varoitetaan miehen väkivaltaisuudesta, mutta hän ei näe sen merkkejä kymmenen vuoden kihlauksen aikana. Hän on ollut Everstin kanssa salakihloissa jo tämän vaimon sairastaessa syöpää. Ensimmäinen vaimo kuolee nuorena, mutta kertoja ei näe tässä mitään toistuvaa kaavaa. Hän kokee olevansa Everstin sielunkumppani, todellinen sydämen valittu, jonka kanssa jokainen kalaretki on vielä huikeampi seikkailu kuin yksityislento Berliiniin.

Onneksi kirjassa on myös paljon luontokuvausta, vaikka sekin limittyy avioliiton kieroutuneeseen saagaan. Kun kertoja sitten vapautuu avioliittonsa kahleista, alkaa myös parantumisprosessi aatteesta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa ei ole saatavilla kovin ammattitaitoista apua hakatun natsivaimon sielun eheyttämiseksi. Toki naisia hakattiin tuolloin muistakin motiiveista kuin poliittisesta aatteesta. Eikä Liksom päästä lukijaa helpolla pahuuden olemuksen suhteen.

Vaikka everstinnan hahmo tuli monella tapaa lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi Terhi Rannelan Lina Heydrich (teoksessa Frau) tai Heidi Köngäksen sihteeri-Annemarie (teoksessa Dora, Dora), hänen riitasointuista elämäänsä on vaikeaa tulkita. Näistä kolmesta Natsi-Saksaa käsittelevistä romaaneista minulle tuli ahdistavin olo juuri tästä, vaikka tämä käsittelee sotarikosten suhteen varsin marginaalisia nappuloita. Ja ahdistuksen tuottaminen on varmasti toivottukin efekti, jos romaanilla halutaan vaikuttaa tuleviin polviin poliittisesti.

Sanataiteen näkökulmasta Everstinna on erikoinen helmi, varsinkin siksi, että kokonaan meänkielellä (tai sen variantilla) kirjoitettu teksti aukeaa hyvin myös siihen vihkiytymättömälle lukijalle. Liksom pysyy myös uskollisena teemalleen ja kohteelleen, mikä asettaa kerronnalle omat rajansa. Koska kertojia on vain yksi, päähenkilön motiivit eivät saa ristivalotusta. Itse olisin ehkä kaivannut kirjaan toista tai kolmatta ääntä, koska everstinna oli suht raskasta seuraa myös vanhana naisena, kun natsismi ei enää häntä niin kovasti vaivannut.

Tämän kirjan haluaisin lahjoittaa jokaiselle ”isänmaalliselle” suomalaiselle naiselle, joka on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut aikaansa ”skenelle” esimerkiksi Rautatientorin Maidan-leirissä. Suosittelisin tätä ainakin niille kahdelle työttömälle, jotka menettivät työpaikkansa väkivaltaisen vihapuheen vuoksi. Suosittelisin, jos he lukisivat kirjoja, mutta eivät he lue.

 

Onko muilutusten aika ohi?

Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Miekkarikutsuja menneisyydestä

Helsingin kuvia, osa 2. Edellisessä postauksessani arvioin Suomi 2017-romaanikilpailun voittajateoksen, Pauliina Lindholmin Komendantin (Otava, 2017), ja samaan syssyyn eteeni pongahti kilpailun toisen palkinnon voittajan, Tapani Tolosen esikoisteos Sokeisto (Otava, 2018). Kiinnostavan eri tyyliset romaanit, joissa kuitenkin joitain yhteisiäkin teemoja. Ainakin sijoittuminen Helsinkiin yhdistää, ja niukka ajallinen rajaus, eli keskittyminen yhteen vuoteen.

Sokeisto kertoo vuoden 1905 yleislakosta, mellakoista ja kansannousuista maassamme, jonka poliittinen kenttä oli jatkuvassa liikkeessä. Se kertoo työväenliikkeestä, sen hajanaisuudesta, yhteyksistä Venäjälle, venäläistämistoimenpiteistä ja niitä vastustavasta suomalaismielisyydestä. Se kertoo maan epävakaudesta, poliittisista murhista, salaliitoista, urkkimisesta ja vakoilusta. Ja myös politiikkaan sidoksissa olevasta hengellisestä etsinnästä, johon monet turvautuivat, kun eivät löytäneet itse työväenaatteesta tarpeeksi sisältöä elämäänsä.

Luulin, että nimi Sokeisto viittaisi poliittiseen slangiin, johonkin tuon ajan uudissanaan (vastaavaan kuin nykyaikana on esim. suvaitsevaisto) , mutta termi liittyikin kirjapainotekniikkaan. Varmasti nimeä voi lukija päässään makustella ja laajentaa haluamaansa suuntaan. Ehkä se viittaa tuon ajan työväestön puutteelliseen koulutukseen ja polittiseen lukutaidottomuuteen, ehkä valtaeliitin sokeuteen. Pidin nimen monimerkityksellisyydestä, sillä se voisi viitata myös painotyöntekijöiden parissa yleisiin neurologisiin vammoihin, väliaikaisiin sokeuskohtauksiin.

Kirjassa on monta avainhenkilöä, mutta päähenkilöksi nousee nuori latoja, Eetu Tonteri, joka on lähetetty 11-vuotiaana oppipojaksi Helsinkiin, koska tämän äiti ei uskonut hintelän ja omituisia sairaskohtauksia saavan pojan pärjäävän raskaissa maatöissä. Eetu tekee hidasta luokkahyppyään ruskeakaulaisista valkokaulaisiin, on kiinnostunut politiikasta ja henkimaailman asioista, ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.

Eetulla on heila Kaisu, johon hän on tutustunut kirjapainajien ja palvelijattarien yhdistysten yhteisellä kesäretkellä. Kaisu on palveluksessa lapsettoman tohtorispariskunnan luona, mutta hänellä olisi jo kiire naimisiin. Eetu on naima-aikeissaan auttamattoman hidas, eikä ehkä edusta miehekkäintä ”alfaurosta”. Kaisun luona käydessään hän tutustuu ohimennen tämän emäntään Kariniin, arvon tohtorinnaan, joka on auttamattoman epäkäytännöllinen ja introvertti. Yhteinen kiinnostuksen kohde heillä on henkimaailma, ja Eetu saa tohtorinnan kutsuttua teosofien kokoukseen Sörnäisiin.

Enempää en juonta paljasta, ja juonellisesti teos olikin jännittävä, jo dekkarinomaista kerrontaa lähestyvä. Vuosi 1905 on ollut maassamme kovin levoton ja käänteentekevä vuosi, joka mobilisoi kirjavaa kansaa kaduille ja liikehdintä sai aikaan myös paljon laittomuuksia. Kirja antoi ainakin itselleni hyvän peilin tutkia myös oman päivämme kansanliikkeitä.

Romaani tuntuu historiallisesti ja poliittisesti uskottavalta, ja takuulla taustatöitä on tehty huolellisesti. Tolonen taitaa myös tuon ajan sananparren ja stadilaisen ”sekakielen”, ja eittämättä tekstissä oli myös monia sellaisia vanhahtavia sanoja, joiden merkitystä saa märehtiä. Kirjoittajana Tolonen on dialogikeskeinen, mikä johtaa siihen, ettei historiallisia ilmiöitä pahemmin selitetä eikä maisemia tai tunnelmakuvia maalailla.

Kirjassa on siis tiiviyttä historiallisen kontekstin suhteen ja avaruutta juonen suhteen. Teoksessa on 81 lukua ja suuri patteristo henkilöhahmoja, joista puolen rooli on enemmän tai vähemmän statistin rooli. Minun ongelmani lukijana oli se, että koska en ole autonomian ajan historian spesialisti, en yksinkertaisesti muistanut esimerkiksi työväenliikkeen eri ryhmittymien nimiä ja sävyeroja. Ja olen kuitenkin opiskellut aikanani myös Suomen poliittista historiaa kohtuullisesti. Minusta oli mielenkiintoista lukea teosofisesti suuntautuneista työläisistä, mutta niiden muitten työväenyhdistysten ryhmien kanssa jäin aika kädettömäksi. Ja luulen, että kovinkaan moni lukija ei viitsisi taustoittaa lukemaansa edes sen vertaa kuin itse tein.

Vertaan teosta ehkä genrerajoja rikkoen Enni Mustosen tuotantoon, joka on huomattavasti viihteellisempi kirjailija kuin Tolonen. Mustonen on myös kirjoittanut tavallisen kansan mobilisaatiosta sortovuosina, mutta häntä lukiessani ei tullut fiilistä, että olisin nukkunut läpi historian opetuksen koulussa. Mustosen teoksista on minulla tullut paljon muita näppyjä, minkä vuoksi en ole saanut teoksia aina luettua loppuun (saati blogattua niistä) – mutta näpyt eivät liity historiallisten tai poliittisten tapahtumien kerrontaan. Mustonen on kontekstualisoinnissa antelias, kun taas Tolonen kuuluu toiseen ääripäähän, joka olettaa, että lukija on hyvin sivistynyt ja innokas ottamaan loputtomasti lisää selvää.

Rakkaustarinana teos toimiikin huomattavasti sujuvammin kuin kertomuksena poliittisesta mobilisaatiosta, mutta minusta se oli vähän harmi, koska kaikki poliittiset ainekset olivat jo koossa – tuntui vaan, ettei poliittista tarinaa kerrottu aivan loppuun saakka. Säätyerot ylittävän heterorakkauden lisäksi tässä rakastutaan venäläiseen vakoojaan ja torjutaan homoseksuaalin aateveljen kosintaa varsin väkivaltaisin keinoin. Seksuaalisuus on vahva voima, ja nuorison tarpeet ilmaista itseään ylittävät yhteiskunnan saneleman sovinnaisuuden rajoja, kuten kaikkina muinakin aikoina.

Toisin sanoen: Sokeisto vaikuttaa romaanilta, joka todennäköisesti tulee jakamaan vesiä. En näe siinä aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta tämä voi hyvinkin olla merkki laadusta. Molemmissa näissä lukemissani palkintoteksteissä ilahdutti tarkka ajallinen fokusointi, ja keskittyminen tavallisten ihmisten murheisiin. Sokeistossa tavallisen arjen merkitys oli vielä keskeisempi kuin Komendantissa, vaikka Tolonen ei tyylillisesti harrasta haltioituneen aistivoimaista luonnon ja ruumiillisuuden kuvausta.

Katse komendantin peruukin alle

Muutama päivä sitten tuli taas palailtua ikuisuusprojektiini, eli sukututkimukseen, jossa keskiössä ovat mm. savolaiset ruotusotilaat Isovihan aikaan. Projekti etenee kovin hitaasti ja lähes kokonaan spekulatiivisen fiktion asteella. Tuli taas katseltua, löytyisikö 1700-luvun historiasta mitään uutta luettavaa, ja päädyin lainaamaan Pauliina Lindholmin esikoisromaanin Komendantti (Otava, 2017).

Teos voitti Suomi 2017-romaanikilpailun, jossa aiheena oli historiallinen romaani. Lindholm on v. 1962 syntynyt kirjailija ja graafinen suunnittelija, jonka työhuone on Suomenlinnassa. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä huolellisen ja visuaalisesti suuntautuneen elämän nautiskelijan projektilta. Kirjassa suureen rooliin pääsevät luonto, ruoka ja juoma, toki unohtamatta kulkutauteja ja muita vitsauksia.

Teoksen päähenkilö on Augustin Ehrensvärd (1710-1772), Viaporin linnoituksen komendantti ja rakennuttaja, jonka varmasti moni innokas Suomenlinnan-kävijä muistaa ainakin nimeltä. Täytyy sanoa, että vaikka Suomenlinna kuuluu yksiin lempipaikkoihini tässä maassa, eivät sen muinaisten sotilashahmojen historiat ole koskettaneet minua piirunkaan vertaa. Alkumetreillä teos siis kiinnosti minua yhtä vähän kuin Jukka Viikilän Akvarellejä Engelin kaupungista (2016). Eli ajankuvan suhteen paljonkin, mutta henkilöhistorian suhteen ei lainkaan.

Yllättävää siis oli, että nautin Komendantista jopa enemmän kuin Viikilän Finlandia-voittoteoksesta. Kirjassa merkittäviksi sivuhenkilöiksi nousevat muun muassa ikääntynyt kalastaja Kalle ja hänen orpo pojantyttärensä Anna, joista toki olisin voinut lukea kokonaisen romaanin ilman Ehrensvärdiä. Komendantti iskee silmänsä nuoreen Annaan, mutta tyytyy nauttimaan tämän seurastaan varsin viattomissa merkeissä. Anna kutsutaan upseerien huvilalle malliksi, ja vastapalkaksi työstään hän pääsee mamselli Brunellin luku-ja kirjoitusoppiin.

Teos keskittyy vain muutamaan kuukauteen kevät-kesällä 1748, jolloin valtakunnassa ei tapahdu suuria poliittisesti. ”Itämaa” eli Suomi kärsii vielä Isonvihan haavoista, ja suurimman osan väestöstä elämä keskittyy kokonaan leivän hankintaan. Helsingissä asuu tuolloin n. 1500 asukasta, joista valtaosan toimeentulo keskittyy tavalla tai toisella laivojen varustamiseen tai niiden henkilökunnan palvelemiseen. Rikkaita palvelevat saksalaiset kauppiaat, köyhiä venäläiset Narinkkatorin kupeessa. Kylässä on pahamaineisia, merimiesten suosimia kievareita, joissa ollaan arkenakin päissään keskellä päivää. Vaikka Komendantti on itse tolkullinen viinamäen mies, hän päätyy näihin laitoksiin usein porvarisystäviensä seurassa.

Kiinnostavinta kirjassa on Augustinin unimaailma ja huoli omasta mielenterveydestään. Monessa vaiheessa hän pelkää sekoavansa, ja uskoo siihen vaikuttavan myös se, että hän elää erossa perheestään. Catrin-rouva ei suostu muuttamaan Itämaahan, vaan aikoo lähteä aurinkoa ottamaan Firenzeen. Augustinilla on ikävä ainutta poikaansa, joka on kolmivuotias, ja jonka hiuskiehkuraa ja kastemekon pitsisuikaletta hän kantaa medaljongissaan. Peruukeissa hän viihtyy huonosti, vaikka kauppalaivat tuovat kaukaiseen Helsinkiinkin uusimman muodin mukaisia pölypesäkkeitä maakareiden puuteroitaviksi. Peruukin alla lymyilee myös taidetta rakastava korusielu, jolle puutarhan hoito saattaisi olla mieluisampaa kuin joukkojen johtaminen.

Lindholm on moni-ilmeinen kielellinen virtuoosi, ja nautin varsinkin joistain päähenkilöiden sutkautuksista. Vaimostaan Komendantti on seuraavaa mieltä: ”Kyllä minä kissan kesytän, raapikoon hän siellä kartanolla sohvatyynyjä, jollei halua minun selkääni kynsiä.” Ylipäänsä dialogi oli humoristista ja lämminhenkistä, ja kuvasti hienosti varsinkin eri säätyihin ja ryhmittymiin kuuluvien henkilöiden suhteita.

Kirjan juoni ja draaman kaari on lopulta aika vaatimaton, mutta tämä ei ainakaan itseäni haitannut, koska henkilöiden päiden sisällä tapahtui niin paljon. Virkamiehet harrastivat suhmurointia, ja ruotusotilaissakin ilmeni kapinantynkää. Kiinnostavalla tavalla Lindholm kuvaa myös paikallisen väen suhdetta venäläiseen vähemmistöön, ja osoittaa tarinallaan, että Uudenmaan rannikon monikulttuurisuus on ollut iduillaan jo satoja vuosia.

Paras sivuhenkilö kaikista oli vihtiläinen aatelisrouva Barbro Hästesko -sun mitä-Rotkirch, jonka hahmossa saattoi olla lievää parodiaa myös nykypäivän perspektiivistä. Rouva, joka oli joutunut 11-vuotiaana Siperiaan ja siellä lapsivaimoksi, oli erikoisuudessaan niin humoristinen kuin uskomaton, ja tällaisia hahmoja juuri kaipaan kaunokirjallisuudessa. Barbron hahmo nostatti tunnelmia, koska ehkä komendanttikin piti häntä jotenkin erityisen ”suvakkina” suhteessa muihin kulttuureihin.

Komendantti saattaa nousta, kuka tietää, minulla tämän vuoden kirjallisten helmien kärkikaartiin. Se ei ehkä nouse ensimmäiseksi ”hittikirjaksi” siksi, että 1700-luku edustaa minulle edelleen filosofisesti ja hengellisesti vierasta ajattelua, mutta vierauden kokemus ei tässä tapauksessa johtunut kirjailijan puutteellisista taidoista. Päinvastoin, voin vain huokaillen ihailla, että joillain meistä on kärsivällisyyttä sukeltaa näin syvälle puuteroidun perukin sisäiseen tunne- ja aatemaailmaan.

Täytyy vielä mainita, että teoksessa tosiaan vilisi myös savolaisia ruotusotilaita, joiden tuloa kirottiin, koska he toivat kasarmille mukanaan täikuumeen. Pohjalaisilta taas levisi enemmän kapinahenkeä. Suomalaisen kansan ennenaikaista vanhenemista (nykykielellä huonoja geenejä?) myös ihmeteltiin kovaan ääneen.

Uusi aluevaltaus: ekokauhu

Saksalais-argentiinalaisen Samanta Schweblinin esikoisromaania Houreuni (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on luonnehdittu ”ekokauhuksi”, enkä oikein tiennyt, mitä tuo genre tarkalleen merkitsisi. Dystooppiset ekokatastrofia kuvaavat teokset ovat toki minulle tuttuja, kuten myös kauhu, mutta usein en osaa erottaa toisistaan kauhua tai psykologista trilleriä. Klassinen kauhu toki on rakenteeltaan hieman simppelimpää kuin kompleksiset kokonaisten yhteiskuntien tuhoa käsittelevät dystopiat. Ja kyllä, tämä teos on omanlaisensa klassikko.

Teos sijoittuu jonnekin Argentiinan maaseudulle, siinä kasvatetaan kilpahevosia, joita katoaa ja kuolee mystisesti. Hevosista tarttuu ihmisiin matoja ruumiiseen levittävä epidemia, jonka oireet ovat rajut ja hengenlähtö todennäköinen. Nuori mies David on lapsena saanut tartunnan, mutta vihreän talon energiahoitaja on siirtänyt hänen sielunsa toiseen ruumiiseen. Operaation jälkeen pojan äiti Carla alkaa hyljeksiä lastaan, ja muutenkin hänen tarinansa edellisvuosien tapahtumista vaikuttaa kovin epäuskottavalta. Eli koukkuna on epäluotettava kertoja.

Carlan naapuriin muuttaa häntä nuorempi kotirouva Amanda, jolla on vainoharhaisen suojeleva suhde pieneen Nina-tyttäreen. Amandalla on myös outoja rituaaleja, kuten talon kiertäminen kolme kertaa ennen lounaan tarjoamista. Amanda ja Carla ystävystyvät ja viettävät laiskoja iltapäiviä uima-altaan äärellä, mutta Amandan saatua tartunnan hänen kuolinvuoteellaan päivystää vain David. Romaani rakentuu periaatteessa kokonaan näiden kahden dialogille, ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä ja tarkkuutta.

Huoh. No, ainakaan Schwebliniä ei voi syyttää kaupallisen psykologisen trillerin kaavan noudattamisesta, eli täysin omaperäinen kirjoitustyyli hänellä on. Tarina luultavasti vaatii useamman lukukerran, jotta sen imuun pääsisi kunnolla. Vahva paikallisuuden ilmapiiri välittyy luontokuvauksen kautta, ja joitain argentiinalaisen kulttuurin helmiä, kuten maten nauttimisen etikettiä tässä myös kuvaillaan. Maalaiskylässä ollaan sen verran edistyneitä, että luomu- ja lähiruoka ovat lyöneet läpi paikallisilla markkinoilla. Silti soija- ja auringonkukkapeltojen yllä väijyy vaimea kuolema. Vammaisia lapsia haudataan riviin, ja yhä useampi syntyy kantaen vaikeita epämuodostumia.

Psykologiseksi trilleriksi kuitenkin se ”psykologisuus” jää tässä hyvin ohueksi, eikä henkilöhahmoista oikein saa otetta. Varsinkin äidinrakkauden teema tuntuu hyvin kolkolta ja kalsealta, tai en oikein aistinut rakkautta yhdessäkään hahmossa missään vaiheessa tarinaa. Amanda on opettanut tyttärensä pysymään ”pelastusetäisyyden” päässä itsestään, ja lieka lyhenee hänen houreensa aikana lähes olemattomiin. Kirjallisena tehokeinona tuo toimii, mutta tehokeinon alta ei löytynyt kuin viittaus menneeseen suvun perimään.

Minulla kai on lukijana fiksaatio historiaan, ja siksi koen hankaliksi romaanit, jotka ovat lähes kokonaan historiattomia. Jos teos olisi annettu minulle anonyymina ilman kansia, en olisi välttämättä edes tunnistanut (mate-teeviittausta lukuunottamatta), mille mantereelle teksti sijoittuu. Toisaalta taas tuon tyyppinen yksinkertaistaminen voi antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vastaava omaan lähiympäristöönsä.

Luulen, että teos kolahtaa aivan eri tavalla kauhun suurkuluttajiin, ja että tulin taas testanneeni omaa rajoittuneisuuttani. Silti minusta on hienoa, että tämän tyyppistä kokeellista ja kirjallisesti kunnianhimoista kauhua kustannetaan, koska ainakin anglomaailman kirjamarkkinoilla puhaltavat aivan eri tuulet.

Teos on hyvin tiivis, vain 121 sivun mittainen, eli kirjaan kannattaa tarttua, vaikka aihepiiri tuntuisikin haasteelliselta. Ehkä ekokauhussa ollaan taloudellisia myös sanojen määrän ja teemojen suhteen, eli ei haluta kuormittaa lukijan kovalevyä turhilla yksityiskohdilla.

Yrjänän uskomattomassa alamaailmassa

Hei, tein sen taas: kävin lukemassa romaanin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Tänään oli pakko saada käsiin A.W.Yrjänän tuore romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga, 2017), koska olin koko viikonlopun haaveillut itäisen Suomenlahden saarista. Kirjan saatavuus kirjastossa oli toivoton, ja kuten kaikki tietävät, minulla ei ole toivoakaan sijoittamisesta yli 30 euroa mihinkään painotuotteeseen.

Saarihurmiossani huomasin, että teos osittain sijoittuu Suomenlahdelle, idylliselle pikkusaarelle, joka sijaitsee ripauksen ulkona kaikesta tuntemastamme todellisuudesta. Ennen kirjan lukemista vietin hurmiollisia hetkiä ajatusmatkaillessani Kotkan ja Haminan ulkopuolisille saarille, kuten Tammiolle ja Kuutsaloon (ja erityisesti Venäjän Suursaarelle), mutta tämä romaani sijoittuu Yrjänän omaan sielunmaisemaan, Porvoon edustalle.

Koitin hurmiossani jopa merkata kartalle Itämeren saaria, joilla muistaakseni olen käynyt: Hiidenmaa, Kihnu, Seili, Velkua, Ahvenanmaan pääsaari, Kylmäpihlaja, Gotlanti, Fyn, Sjellanti, Suomenlinna, Korkeasaari, Vartiosaari…mutta koskaan en ole ollut millään saarella Helsingistä itään. Omista saarista ehdottomasti ykköseksi kiilaa Viron Kihnu (joka nyt vaan oli sairaan hauska matkakohde) ja kakkoseksi Tanskan Fyn (jolla satuin asumaan puolitoista vuotta). Saaripohdinnat ansaitsevat erillisen bloggauksen, mutta tällä kirjoituksella haluan osoittaa, kuinka maantieteellinen kiinnostus inspiroi lukemaan jotain sellaista, jota et ehkä muuten lukisi.

Yrjänä rakentaa romaanissaan lumottuja maisemia, jotka alkavat tästä ajasta toisen maailmansodan kautta kohti dinosaurusten ja alkueläinten aikoja. Minulle tässä romaanissa ehdoton koukku fiktiivisen Porvoon saaren lisäksi oli toinen maailmansota, koska olen nyt kuukauden päivät lukenut suht intensiivisesti asioita natsi-Saksasta. Yrjänän tapa käsitellä sotahistoriaa ja natsiaatetta on kepeän humoristinen, mutta mahtuu siihen myös eettistä pohdintaa. Kun sukellusvene Nautiluksen väki lopulta pääsee Antarktikselle Neuschwabenlandin maanalaiseen tukikohtaan, heidän ensimmäinen huolenaiheensa on, kuuluuko heidän haudata U-196-veneestä löytynyt natsisotilaiden muumioitunut joukko.

Kirjan hahmot ovat herkullisia, mutta olisin ehkä halunnut tutustua heihin hieman paremmin (eli olisin voinut lukea kirjaa puolet lisää psykologisen syvyyden näkökulmasta). Päähenkilöt, lapseton pariskunta Johannes ja Inkeri ovat ehkä eniten vastuussa merenalaisesta operaatiosta, mutta merkittävään rooliin nousevat myös Hans, 96-vuotias entinen natsiupseeri ja Igor, venäläinen kapteeni ja perhetuttu, jonka tuliaiset ovat aina ylimaallisia.

Venäjä on Porvoon saaren näkökulmasta huomattavasti lähempänä kuin Länsi-Eurooppa, ja rannikolta avautuu ikkuna ihmiskaupan, huumekaupan ja Pietarin eliitin sushiravintoloiden salattuun maailmaan. Neuvostoliiton olemassaolostakin on kulunut vain hetkinen, ainakin tämän teoksen aika-akselilla mitattuna. Pidin Venäjä-ulottuvuudesta paljon, varsinkin suolakurkkujen luovasta käytöstä ruoanlaitossa. Aamiaiskurkkumunakasta en ole koskaan kokeillut, mutta tämän jälkeen ehkä uskaltaisin.

Teos on kirjoitettu perinteisessä satumuodossa, ja kappaleiden asettelu lähenee jo runoutta. Kuitenkaan teos ei käänny proosarunoksi, mikä oli minulle helpotus, vaikka olenkin lukenut elämässäni kaksi onnistunutta runomuotoista romaania. Kirja oli muotokokeilusta huolimatta suht helppolukuinen, vaikka se pursuaakin yrjänämäiseen tyyliin vaikeita historiallisia ja esoteerisiä käsitteitä.

Huolellinen lukija toki googlaa epäselvät sanat, mutta itse en sitä tänään salalukijan kämyisestä positiostani tehnyt. Minua itseäni aina ilahduttaa sanataiteessa, jos siinä on itselleni vieraita sanoja ja käsitteitä, kunhan juoni ja henkilöhahmot aukeavat suht helposti. Näin kävi Joonaanmäen valaissa – eli kielellisesti teos oli huikean vahva, ja myös kerronnallisesti piti otteessaan loppuun saakka.

Teos on omistettu Yrjänän äskettäin edesmenneelle isälle, joka opetti hänelle rakkauden kirjoihin ja vaimoon, joka opetti rakastamaan. Omistuslause kosketti, ja kirjasta jäikin vahva tunne lukevan isän sylissä istumisesta. Varsinkin Jules Vernen ja Antoine St.Exupéryn rooli teoksessa on keskeinen, mutta löysin siitä myös viitteitä ainakin Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen.

Muutenkin koen, että teos voisi toimia perheen yhteisenä lukuhetkenä kouluikäisten lasten kanssa. Kirjassa on paljon leikillisiä ja fantasmagorisia elementtejä, jotka viehättävät lapsia, kuten Johannes-sedän parrassa elävä hiiri Hildegard. Leikillisyydessään ja ilkikurisuudessaan teksti lähenee myös erään lempilastenkirjailijani, Roald Dahlin, tyyliä.

Teos on varsinainen aarreaitta kaikille niille, jotka rakastavat kirjastoja, ruokaa, merta, mytologiaa, salatieteitä, ja yllättävää, myös avaruutta, matematiikkaa ja kovia tieteitä. Itse asiassa en tunne monia ihmisiä, jotka rakastavat näitä kaikkia, ja itsellenikin reissu ulkoavaruuteen teki vähän tiukkaa (vaikka olinkin oppinut kaiken Marsin kuista Mauri Kunnaksen loistavan Suuren avaruuskirjan kyydissä lasteni kanssa – mitään muuta kirjaa avaruudesta en ole lukenut). Mutta katsoin viikonloppuna myös puoli tuntia leffaa Yksin Marsissa, joten en ole avaruusteemojen suhteen toivoton tapaus.

Kirjan kuvitus, graafinen suunnittelu ja fyysinen olemus ovat kaikki sen 32,95 kauppahinnan ja omistamisen arvoisia, eli kiitos Mika Wistille hienosta työpanoksesta. Harvoin tulee nauttineeksi romaanin kuvituksesta näin paljon, vaikka puolet kuvista olikin harmaita kuvia merestä.

Sanottakoon vielä, että tämän lukukokemuksen sai aikaan erään Tammion saaren asukkaan tuore fb-päivitys, jossa hän etsi kylän kirjastoon Knausgaardin Taisteluni-sarjan neljättä osaa, jos joltain lukijalta sellainen löytyisi (sitä ei löytynyt minulta).

En tätä ennen tiennyt mitään Tammiosta, mutta nytpä tiedän.
Tammio- pohdinta johti Yrjänän kirjan lukemiseen. Ja luulen, että tämä teos olisi juuri täsmähitti myös Tammion saaren kyläkirjaston hyllyssä.

Ensitreffit alttarin jälkeen

Pieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.