Katse komendantin peruukin alle

komendMuutama päivä sitten tuli taas palailtua ikuisuusprojektiini, eli sukututkimukseen, jossa keskiössä ovat mm. savolaiset ruotusotilaat Isovihan aikaan. Projekti etenee kovin hitaasti ja lähes kokonaan spekulatiivisen fiktion asteella. Tuli taas katseltua, löytyisikö 1700-luvun historiasta mitään uutta luettavaa, ja päädyin lainaamaan Pauliina Lindholmin esikoisromaanin Komendantti (Otava, 2017).

Teos voitti Suomi 2017-romaanikilpailun, jossa aiheena oli historiallinen romaani. Lindholm on v. 1962 syntynyt kirjailija ja graafinen suunnittelija, jonka työhuone on Suomenlinnassa. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä huolellisen ja visuaalisesti suuntautuneen elämän nautiskelijan projektilta. Kirjassa suureen rooliin pääsevät luonto, ruoka ja juoma, toki unohtamatta kulkutauteja ja muita vitsauksia.

Teoksen päähenkilö on Augustin Ehrensvärd (1710-1772), Viaporin linnoituksen komendantti ja rakennuttaja, jonka varmasti moni innokas Suomenlinnan-kävijä muistaa ainakin nimeltä. Täytyy sanoa, että vaikka Suomenlinna kuuluu yksiin lempipaikkoihini tässä maassa, eivät sen muinaisten sotilashahmojen historiat ole koskettaneet minua piirunkaan vertaa. Alkumetreillä teos siis kiinnosti minua yhtä vähän kuin Jukka Viikilän Akvarellejä Engelin kaupungista (2016). Eli ajankuvan suhteen paljonkin, mutta henkilöhistorian suhteen ei lainkaan.

Yllättävää siis oli, että nautin Komendantista jopa enemmän kuin Viikilän Finlandia-voittoteoksesta. Kirjassa merkittäviksi sivuhenkilöiksi nousevat muun muassa ikääntynyt kalastaja Kalle ja hänen orpo pojantyttärensä Anna, joista toki olisin voinut lukea kokonaisen romaanin ilman Ehrensvärdiä. Komendantti iskee silmänsä nuoreen Annaan, mutta tyytyy nauttimaan tämän seurastaan varsin viattomissa merkeissä. Anna kutsutaan upseerien huvilalle malliksi, ja vastapalkaksi työstään hän pääsee mamselli Brunellin luku-ja kirjoitusoppiin.

Teos keskittyy vain muutamaan kuukauteen kevät-kesällä 1748, jolloin valtakunnassa ei tapahdu suuria poliittisesti. ”Itämaa” eli Suomi kärsii vielä Isonvihan haavoista, ja suurimman osan väestöstä elämä keskittyy kokonaan leivän hankintaan. Helsingissä asuu tuolloin n. 1500 asukasta, joista valtaosan toimeentulo keskittyy tavalla tai toisella laivojen varustamiseen tai niiden henkilökunnan palvelemiseen. Rikkaita palvelevat saksalaiset kauppiaat, köyhiä venäläiset Narinkkatorin kupeessa. Kylässä on pahamaineisia, merimiesten suosimia kievareita, joissa ollaan arkenakin päissään keskellä päivää. Vaikka Komendantti on itse tolkullinen viinamäen mies, hän päätyy näihin laitoksiin usein porvarisystäviensä seurassa.

Kiinnostavinta kirjassa on Augustinin unimaailma ja huoli omasta mielenterveydestään. Monessa vaiheessa hän pelkää sekoavansa, ja uskoo siihen vaikuttavan myös se, että hän elää erossa perheestään. Catrin-rouva ei suostu muuttamaan Itämaahan, vaan aikoo lähteä aurinkoa ottamaan Firenzeen. Augustinilla on ikävä ainutta poikaansa, joka on kolmivuotias, ja jonka hiuskiehkuraa ja kastemekon pitsisuikaletta hän kantaa medaljongissaan. Peruukeissa hän viihtyy huonosti, vaikka kauppalaivat tuovat kaukaiseen Helsinkiinkin uusimman muodin mukaisia pölypesäkkeitä maakareiden puuteroitaviksi. Peruukin alla lymyilee myös taidetta rakastava korusielu, jolle puutarhan hoito saattaisi olla mieluisampaa kuin joukkojen johtaminen.

Lindholm on moni-ilmeinen kielellinen virtuoosi, ja nautin varsinkin joistain päähenkilöiden sutkautuksista. Vaimostaan Komendantti on seuraavaa mieltä: ”Kyllä minä kissan kesytän, raapikoon hän siellä kartanolla sohvatyynyjä, jollei halua minun selkääni kynsiä.” Ylipäänsä dialogi oli humoristista ja lämminhenkistä, ja kuvasti hienosti varsinkin eri säätyihin ja ryhmittymiin kuuluvien henkilöiden suhteita.

Kirjan juoni ja draaman kaari on lopulta aika vaatimaton, mutta tämä ei ainakaan itseäni haitannut, koska henkilöiden päiden sisällä tapahtui niin paljon. Virkamiehet harrastivat suhmurointia, ja ruotusotilaissakin ilmeni kapinantynkää. Kiinnostavalla tavalla Lindholm kuvaa myös paikallisen väen suhdetta venäläiseen vähemmistöön, ja osoittaa tarinallaan, että Uudenmaan rannikon monikulttuurisuus on ollut iduillaan jo satoja vuosia.

Paras sivuhenkilö kaikista oli vihtiläinen aatelisrouva Barbro Hästesko -sun mitä-Rotkirch, jonka hahmossa saattoi olla lievää parodiaa myös nykypäivän perspektiivistä. Rouva, joka oli joutunut 11-vuotiaana Siperiaan ja siellä lapsivaimoksi, oli erikoisuudessaan niin humoristinen kuin uskomaton, ja tällaisia hahmoja juuri kaipaan kaunokirjallisuudessa. Barbron hahmo nostatti tunnelmia, koska ehkä komendanttikin piti häntä jotenkin erityisen ”suvakkina” suhteessa muihin kulttuureihin.

Komendantti saattaa nousta, kuka tietää, minulla tämän vuoden kirjallisten helmien kärkikaartiin. Se ei ehkä nouse ensimmäiseksi ”hittikirjaksi” siksi, että 1700-luku edustaa minulle edelleen filosofisesti ja hengellisesti vierasta ajattelua, mutta vierauden kokemus ei tässä tapauksessa johtunut kirjailijan puutteellisista taidoista. Päinvastoin, voin vain huokaillen ihailla, että joillain meistä on kärsivällisyyttä sukeltaa näin syvälle puuteroidun perukin sisäiseen tunne- ja aatemaailmaan.

Täytyy vielä mainita, että teoksessa tosiaan vilisi myös savolaisia ruotusotilaita, joiden tuloa kirottiin, koska he toivat kasarmille mukanaan täikuumeen. Pohjalaisilta taas levisi enemmän kapinahenkeä. Suomalaisen kansan ennenaikaista vanhenemista (nykykielellä huonoja geenejä?) myös ihmeteltiin kovaan ääneen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s