Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

LeinonenLestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s