Hyvästijättö tiikerinpennulle

Naja Marie AidtMiltä tuntuu menettää aikuinen lapsi tämän elämän nousujohteisena aikana, siinä vaiheessa, kun luovuus ja elinvoima ovat korkeimmillaan?

Blogissani on suht paljon arvioita surutyöhön ja saattohoitoon liittyvistä kirjoista – ei siksi että suru ja kuolema olisivat jotenkin erityisalaani, vaan siksi, että suruaiheiset teokset löytävät maagisesti tiensä luokseni. Moni viimeaikaisista löydöksistäni ovat tulleet muista Pohjoismaista, ja tähän kaanoniin saapui juuri tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin (Carlin kirja) (S&S, 2018, suom. Katriina Huttunen).

Naja Marie Aidt (s. 1963) on kirjailijanurallaan keskittynyt runouteen, mutta hänellä on myös pari fiktioteosta. Uusin teos on omaelämäkerrallinen teos, josta osia voisi lukea myös miniesseinä. Jo teoksen nimi herättää filosofista uteliaisuutta – ainakin minut se pysähdytti kokonaisena aforismina. Kirjaan mahtuu niin kreikkalaista tragediaa kuin pohdintoja nykykulttuurin ikonien suhteesta suruun.

Aidtin poika Carl kuoli 25-vuotiaana onnettomuudessa Kööpenhaminan keskustassa vuonna 2015. Lahjakas nuori oli pyrkimässä elokuvaohjaajaksi, ja elätti itseään leikkaajana. Äiti ei tiennyt, että poika kirjoitti myös runoja ennen tämän kuolemaa. Äiti mielsi tämän lapsen tiikerinpennuksi hänen ollessaan kohdussa; muutenkin kirjaa leimaa tarkat muistiinpanot lasten kehitysvaiheista. Aika kunnianhimoista ottaen huomioon, että kyseessä lienee kuuden lapsen äiti. Carl oli perheen toinen lapsi, ja vaikuttaa, että tällä runoilijaäidillä oli tapana viettää kunkin lapsen kanssa omaa laatuaikaa esimerkiksi kahdenkeskisillä matkoilla.

Kirja on toki rankka, mutta rankkuutta lievittävät monet valoisat muistot, elokuva- ja runositaatit, kaikkialta ylitsepursuava elämä. Rankinta luettavaa ovat tajunnanvirtaiset päiväkirjakatkelmat teho-osastolta siitä vaiheesta, kun lääkäri ja perhe teki päätöksiä Carlin viimeisistä hetkistä – tehohoidon lopettamisesta ja elinsiirroista.

Iki-ihana Joan Didion on selvästi ollut Aidtin esikuvana surusta kirjoittamisessa, mutta en näe kirjaa yrityksenä imitoida Didionin tyyliä. Oikeastaan Aidtin tyyli on asteen postmodernimpi. Äidin ja pojan yhteiset intressit, kuten kiinnostus videotaiteeseen, näkyvät tekstin rytmissä ja lainausten valinnassa. Hyytävän hieno oli osio, jossa äiti päätyy esiintymiskiertueellaan  muistelemaan poikaansa Mark Rothkon kappeliin Teksasissa, joka on omistettu kaikille maapallon ihmisille.

Tässä kirjassa oli samaa vimmaa ja intensiteettiä kuin äskettäin lukemassani ruotsalaisen Tom Malmqvistin teoksessa Joka hetki olemme yhä elossa (2017),  jossa nuori kertoja menettää vaimonsa ja tulee isäksi samaan aikaan. Malmqvistin teoksessa pureuduttiin vielä enemmän surutyön arkeen, ja myös nuoren lesken yksinäisyyteen, kun taas Aidtin teoksessa perheestä ja lähipiiristä tuli sureva lauma, omanlaisensa heimo.

Teos varmasti toimee vertaistukena kelle tahansa läheisensä äkillisesti menettäneelle, mutta se voi myös tukea perheitä, joissa kamppaillaan huumeongelmien ja seksuaali-identiteettiin liittyvien kysymysten kanssa. Itse keräilen näitä surutyöhön liittyviä teoksia sielunhoidon näkökulmasta, kysyen, kuinka läheisen menetyksen sattuessa voidaan tukea agnostikkoja, ateisteja ja henkisiä etsijöitä. Onneksi tämän tyyppistä kirjallisuutta on olemassa nykyään suuri kirjo.

Mainokset

Maailmannaisen hellät jäähyväiset

Punainen osoitekirjaTukholmalainen Doris on 96-vuotias ja liian kiintynyt asuntoonsa Södermalmin Bastugatanilla. Hänen ainoa omaisensa Jenny elää ruuhkavuosiaan San Franciscossa, kaikki ystävät ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä alati vaihtuviin kotiavustajiin tule luotua kummempia suhteita. Elämä keskittyy muistojen laatikoihin, vanhoihin valokuviin ja viikottaisen Skype-puhelun odottamiseen.

Niin, Doris on ikäisekseen melko kätevä internetin käyttäjä. Tässä suhteessa Sofia Lundbergin romaanissa Punainen osoitekirja (Otava, 2018, suom. Tuula Kojo) on yhtäläisyyksiä Minna Lingrenin Ehtoolehto-sarjan tervaskantomummojen kanssa: he eivät halua jäädä paitsi maailman menosta. Mutta Lundbergin Doris on hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole pienintäkään intressiä muuttaa palvelukotiin, jossa hän saisi ikäisiään ystäviä.

Punainen osoitekirja on jo ennen Suomeen saapumistaan ollut kansainvälinen bestseller: oikeudet on myyty 27 maahan ja faneja riittänee. Bestselleriyttä varmasti selittää esimerkiksi se, että teoksen tapahtumat keskittyvät Tukholman lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin – kaupunkeihin, joihin monilla lukijoilla, myös siellä käymättömillä, on vahva mentaalinen suhde. Doris on maailmanhistorian silminnäkijä: hän pääsee nuorena tyttönä Pariisiin Chanelin malliksi, kulkee läpi 30-luvun globaalin laman kohti toista maailmansotaa, tulee SS-sotilaiden pommittamaksi amerikkalaisessa sotalaivassa Englannin rannikolla, ja palaa jossain vaiheessa Amerikkaan hoitamaan siskonsa lapsenlasta, Jennyä.

Jenny on nelikymppinen itsensä nuhruiseksi kokeva perheenäiti, joka on elänyt aikuiselämäänsä lähinnä lasten kautta. Doris on pelastanut hänet huostaanotolta, sillä hänen äitinsä oli kovien huumeiden käyttäjä ja epävakaa persoona. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista ennen naimisiinmenoa, mutta haaveet itsensä toteuttamisesta ovat hautautuneet lounasvoileipien teon ja vaippavuorien taa. Kun hän saa viestin Doriksen kaatumisesta ja sairaalaan joutumisesta, hänen on lähdettävä tervehtimään isotätiään, ehkä viimeisen kerran.

Luin tämän kirjan ahmien, huokaillen, välillä kyynelehtien ja sydän pamppaillen, mutta siitä huolimatta pieni piru kävi kommentoimassa juonen käänteitä, kielenkäyttöä ja muuta toteutusta. Minusta romaanin perusidea – eli vanhan mummon osoitekirja, josta lähes jokainen kontakti on merkitty kuolleeksi – oli hauska ja kekseliäs, varsinkin, kun kontaktit olivat monen maan kansalaisia. Pidin myös paljon alkuasetelmasta, eli 1920-30-lukujen Södermalmin työväenluokkaisen elämän kuvauksesta. Bastugatanista olen lukenut muiltakin kirjailijoilta kuin Lundbergiltä, eli kyseessä on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Doriksen Pariisin-ajasta tuli ensimmäisenä mieleen Enni Mustosen tuotanto, sillä molemmista tuli tunne, että kirjailijoilla on pakkomielle viedä henkilönsä historian aitiopaikoille, keskiöön, missä varmasti tapahtuu. Varmasti Ruotsissakin on esikuvia tälle tyylille kirjoittaa historiallisia romaaneja – tyylille, missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta itselleni liiasta keskiössä olemisesta tulee lukijana helposti ähky. Romaanin Doris tosin ei ole palveluksessa suurilla julkkiksilla, ja ns. julkisuuden henkilötkin näyttävät olevan fiktiivisiä. Varsinkin amerikkalainen todellisuus kirjassa on varsin arkista, kun taas Pariisin-aikaan mahtuu ripaus glamouria.

Hoitotyön näkökulmasta teoksen nykyisyys avasi myös kriittisiä näkökulmia. Tässä sivutaan niin kotihoitajien, sairaalapappien kuin sosiaalikuraattorienkin työtä. Nauratti kovasti, kun Doriksen kotiavustaja Ulrika luennoi tälle haltioituneena Kanarian-matkojen Bamse-klubien kätevyydestä, sillä oletuksella, ettei hänen vanha asiakkaansa olisi koskaan käynyt ulkomailla. Ylipäänsä hoitohenkilökunnan oletukset vanhoista ihmisistä nousivat esiin voimallisesti. Toki asiakkaiden elämänkaariin perehtyminen on ”luksusta”, johon tämän päivän hoitotyössä ei varmaan ole edes teoriassa aikaa.

Kirjassa ehkä eniten nyppi sivuhenkilöiden runsas määrä, ja varsinkin miespuolisten henkilöiden mustavalkoisuus. Doriksen kiertolaiselämässä miehet toimivat pelastajina ja päällekarkaajina, mutta osa kohtaamisista jäi kovin pinnallisiksi.

Luulen kuitenkin, että tämä kirja tulee ilahduttamaan monenlaisia ja – ikäisiä lukijoita, eikä tämä ollut niin ”geriatrinen” teos kuin esimerkiksi nuo rakastetut Minna Lindgrénin Ehtoolehto-teokset (eli toiston vaaraa näiden välillä ei ole). Rakkauskertomuksena teos toki oli liikuttava ja valloittava, mutta minä katselin mielessäni liikaa Titaniciä sen kohtaamisten aikana. Onneksi kirja tarjosi paljon muutakin, myös aimo annoksen sosiaalihistoriaa ja arkirealismia.

Kaupallisesta näkökulmasta voisin suositella tätä teosta äitienpäivälahjaksi niin nuoremmille kuin vanhemmille äideille (varsinkin ei-biologisille sellaisille). Sen verran mukana oli ”chicklitiä”, etten usko monen miesoletetun henkilön tälle lämpiävän.

Raivokkaiden liskojen yöstä

raivoPanisitko jotain, joka ei ymmärrä sanaakaan sukupuolen performatiivisuuden teoriasta? Tai jotain, joka ei tiedä, miksi Pariisin Sacre Coeur on rakennettu? Tai jotain, joka kutsuu espressokahvia ekspressoksi? Niin, panisitko? Missä raja menee seksikumppanin tai tulevan puolison sivistymättömyyden suhteen?

Ja jos luet romaania, jossa tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, voitko samastua henkilöihin, jotka kysymyksiä kysyvät?

Tällaiseen universumiin meidät kutsuu Eeva Rohas tuoreessa romaanissaan Raivo (Otava, 2018). Romaanissa on henkilöitä eri luokkataustoista, mutta aikuisia avainhenkilöitä yhdistää päihderiippuvuus. Teos sijoittuu Helsinkiin metroradan varrelle, ja siinä muutetaan kohti itää, jotta jäisi enemmän rahaa viinaan. Se kertoo kolmi-nelikymppisistä akateemisista pätkätyöläisistä, ja muista elämäntaiteilijoista, joilla asiat eivät etene käsikirjoituksen mukaan. Tyypit tapaavat AA-kerhossa kirkon kellarissa, ja ovat kuntoutumisessaan selkeästi eri vaiheissa.

Kirjassa on kolme keskeistä kertojaa, Tuuli, Elena ja Luna. Tuuli on viisi vuotta täyttävän Lunan äiti, herkkä ja introvertti kielenkääntäjä, jonka intohimona on unkarilainen kirjallisuus. Hänen on vaikea kestää käännösalan kilpailua ja epävarmuutta, ja tähän alkoholi tuo ainoan lohdun. Elena taas on alkoholisoitunut jo nuorena, ja toimii henkilökohtaisena avustajana rahoittaakseen juomistaan. Elena tutustuu AA-kerhossa Tuulin ex-mieheen Iljaan, ja miehellä on molempiin naisiin samanaikaisesti jäätävän toksinen vaikutus. Luna rakastaa isäänsä ja äitiään tasavahvasti, ja kipuilee heidän päihdeongelmiensa lisäksi tulevan huoltajuuskiistan keskellä.

Pidin kirjan lapsinäkökulmasta paljon, ja aikuisnäkökulmasta vaihtelevasti. Oikeastaan koin, että Tuulin ja Lunan suhteen kuvauksessa päihteitä vakavampi asia oli Tuulin vakava masennus, ja kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastaan apua. Tuuli on jo AA-kerhon portaikossa korkealla, mutta raitistuminen ei ole ratkaissut hänen muita ongelmiaan. Pienen lapsen näkökulmasta on turvallisempaa silloin, kun äiti nukkuu pois pahaa oloaan kuin esimerkiksi silloin, kun hän raivoaa puhelimessa ex-miehensä kanssa. Puheluja kuunnellessaan Luna ihmettelee äitinsä puutteellisia ”kaveritaitoja”, joita päiväkodissa on hänelle juuri opetettu. Ansiokasta Lunan kuvauksessa on juuri lapsen täydellinen lapsekkuus, eli hänestä ei rakenneta tässä pikkuvanhaa selviytyjää ja ongelmanratkaisijaa.

Lisko nimeltä Raivo on myös perhekriisin hiljainen todistaja, sillä isä kaappaa liskon tyttäreltään siinä toivossa, että sitä kautta tytär olisi kiinnostunut muuttamaan tämän luo. Ilja osoittautuu kuitenkin kyvyttömäksi huolehtimaan edes suht helppohoitoisesta lemmikistä. ”Liskojen yö” Iljan kämpillä on raastavaa luettavaa, mutta kuvaa hyvin toipuvan alkoholistin mielenmaisemaa ja repsahduksia silloinkin, kun asioiden pitäisi periaatteessa olla jo kääntymässä parempaan päin.

Kirjan perhe onnistuu suht vakavista ongelmista huolimatta vielä elämään elämäänsä ilman viranomaiskontakteja. Rohas ei ole sillä tavalla yhteiskunnallinen kertoja, että hän lähtisi kuvaamaan lastensuojelun kriisiä, mutta ”keissistä” voi lukija vetää omat johtopäätöksensä. Erityistä plussaa antaisin teoksessa sille, että raskaista teemoista huolimatta se ei liikkunut sosiaalipornon puolelle, eikä siitä jäänyt moralisoivaa oloa. Toisaalta aikuiset päähenkilöt olivat kaikki niin hukassa kuin ihminen voi olla, ja henkisiltä voimavaroiltaan suht onttoja. Tuulin suhteen jäin vielä toiveikkaaksi, mutta en ole varma, haluaisinko romaanille jatkoa.

Teoksen korkeakulttuurinen konteksti, varsinkin Tuulin seikkailut unkarilaisen nykykirjallisuuden maailmoissa, oli antoisaa luettavaa, ja olisin voinut lukea pidempäänkin hänen ajoistaan vaihto-opiskelijana Debrecenissä. Toisaalta voin juuri kuvitella, että lukijat, jotka etsivät mehevää tarinaa päihdeongelmista perheissä, kokevat teoksen akateemisen ulottuvuuden snobbailevaksi, jopa turhaksi. Kirjassa ei kuitenkaan millään tavalla haluttu osoittaa, kuinka alkoholismi koskettaa myös ”parempia perheitä”, sillä Tuulin pieni perhe ei ole millään muotoa ”parempi” tai poikkeava ympäristössään.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen hakeminen ja opiskelu eivät takaa kenellekään suojaa sosiaalisilta ongelmilta. Tällaisen maailman kuvauksena Raivo lunastaakin oivallisesti paikkansa. Itse tätä maailmaa hyvin tuntevana en varsinaisesti oppinut sen luokka-asetelmasta uutta, mutta tunnistin ja allekirjoitin kaikki akateemisen työttömyyden lieveilmiöt.

 

 

Elämänmittainen sotaromanssi

kadonnut sulhanenEila Kostamo on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka nimi tuntuu tutulta – todennäköisesti ranskalaisen kirjallisuuden käännöksistä. Kostamo teki elämäntyönsä kääntäjänä ja kustannustoimittajana, mutta on myös julkaissut omaa proosaa säännöllisesti vuodesta 1975 saakka. Näyttää, että eläkkeelle jäätyään hänen kirjailijanuransa on ollut nousussa, ja hänen uusin fiktiivinen teoksensa Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta (Sanasato, 2016) merkitsee paluuta kirjailijan lapsuuden juurille, Oulun seudulle ja muualle pohjoiseen.

Lähdin lukemaan novellikokoelmaa, mutta ainakin omassa mielessäni kirja esiintyi rehevänä romaania, jossa on kolme aikatasoa. Kirjassa on miltei raamatullinen päähenkilö Ruut Vanhala, jonka itävaltalainen sulhanen Rudolf katoaa toisen maailmansodan lopussa. Ruut on lukiolainen, työvelvollinen ja sotalotta, joka päätyy opiskelemaan farmasiaa sotakoneiston antamien mahdollisuuksien kautta. Toisin kuin monet muut Suomessa toimineet SS-joukkojen sotilaat, Rudolf on Ruutinsa kanssa tosissaan, mutta katoaa itärintaman kautta Gulagin leireille elinikäiseen tuomioon. Pienen ihmeen kautta Ruut saa vielä kihlatultaan viestin vankileiriltä, ja siunauksen uuteen elämään ilman häntä.

Ruutin paras ystävä Helka on menettänyt sulhasensa Samulin rintamalle Vienan Karjalaan, eikä lämpene tämän jälkeen saksalaisten kosiskeluille. Hänestä tulee uranainen ja vannoutunut vanhapiika. Luokkakaveri Seija taas tulee raskaaksi saksalaiselle sotilaalle, ja hänet lähetetään vauvaa synnyttämään miehen vanhempien luo Saksaan, vaikka mies ei ehkä haluaisi naimisiin. Kaikille nuorille naisille, jotka ovat liikkuneet saksalaisten kanssa julkisesti, huudellaan, ja heitä pidetään moraalisesti langenneina. Ruut pakenee tätä kohtaloa Kainuuseen, jossa hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä hänen salaisuudestaan.

Ajattelin aluksi, että kirja voisi rakentua hyvinkin uskonnolliseksi kertomukseksi, mutta raamatullinen kertomus Ruutista pakolaisena, joka seuraa miestään vieraaseen maahan, on metatason kehys. Kai Ruutin kirja käsittelee myös lojaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Romaanin Ruut asuu suruttomana lestadiolaisalueella, mutta lestadiolaisuus ei nouse kantavaksi teemaksi. Hänen elämässään on ollut liikaa taakkoja, surua ja velvollisuuksia jo ennen sodan syttymistä, ja vanhat traumat aktivoituvat keski-iässä, kun hän menettää iltatähtensä vauvana.

Sotaromanssiteeman rinnalla toinen kantava teema on psykoanalyysin hidas tulo Suomeen. Ruut saa totaalisen hermoromahduksen 43-vuotiaana, ja joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi pitkäksi jaksoksi. Tässä eletään jo 1960-lukua, jolloin käsitykset naisen asemasta ovat murroksessa. Lääkkeistä paljon tietävä Ruut ei halua elää loppuelämäänsä psyykenlääkekoukussa, vaan hän kyselee sairaalassa terapiahoidon mahdollisuudesta. Osastonlääkäri ei voi tarjota muuta kuin kirkon perheasiainneuvottelukeskusta, mutta lopulta hänelle löytyy alaa opiskeleva nuori kandidaatti.

Ruut pääsee kokeilemaan klassista freudilaista psykoterapiaa, ja perusteellisena ihmisenä hän päätyy myös opiskelemaan aihetta itse hoidon rinnalla. Terapian aikana hän oppii vihdoin antamaan tilaa ja aikaa itselleen, eikä sen aikaansaama muutos miellytä aviomiestä. Kasvavat pojat joutuvat kokkikouluun, ja mies päätyy klassisesti ulkoruokintaan toisella paikkakunnalla asuvan lesken luo. Myös eroa Ruut tekee perusteellisesti ja analyyttisesti, mutta yhteys pohjoiseen ei hänellä katkea Tampereelle muuton jälkeenkään.

Romaani on elämänmittainen teos, jossa tapahtumia, varsinkin traagisia menetyksiä, riittää, mutta ilmavan kerrontatekniikan vuoksi se ei tuntunut lainkaan raskaalta. Koin varsinkin sota-ajan kuvauksen kohdalla, että kyseessä oli elämäniloisin lukemani kuvaus raskaasta teemasta. Olen nimittäin lukenut nyt aika monta romaania, jossa käsitellään saksalaisten ja suomalaisten suhteita Lapin sodassa, ja suurimmassa osassa teoksista naispuoliselle päähenkilölle käy huonommin. Tässä itävaltalainen sulhanen ei ole natsi, vaan nuori lääketieteen opiskelija, jolla ei ole ollut vaihtoehtoja. Rakkaustarinana ja kuvauksena ystävyydestä romaani on harvinaisen monisyinen ja koskettava.

Historialliseksi romaaniksi teos on harvinaisen taiteellinen, mutta samalla ajankuvaus on tarkkaa. Kiinnostava yksityiskohta liittyi lukiolaisten saamaan sosiaaliseen arvostukseen vielä 1940-luvulla. Ruut pestautuu kotiapulaiseksi, mutta jättää mainitsematta lukio-opinnot ja jää lopulta kiinni valkoisesta valheesta. Taka-ajatuksena on, että kotiapulaisen työ on liian ”alhaista” lukiolaiselle, jonka katsotaan jo kuuluvan tavalla tai toisella herrasväkeen.

Uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän historiallisia romaaneja. Itse luen jonkun verran myös tätä viihteellisempää ja kaupallisempaa historiallista naisviihdettä, ja vaikka silläkin on ansionsa, joistain teoksista tulee automaattisesti olo, että istuisi teemapuistossa tai historian oppitunnilla. Kostamo ei tuotteista sota-aikaa eikä luennoi sodan syistä ja seurauksista. Hän onnistuu rakentamaan draaman kaaren ilman ainuttakaan historian merkkihenkilöä tai julkkista, eikä myöskään rakenna saksalaisten morsiamista nyyhkytarinaa. ”Naisviihdettä” teos ei edusta, mutta muuten naisnäkökulma on vahva, jopa feministinen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin vastikään lukemastani Anna-Liisa Ahokummun esikoisteoksesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Teoksia yhdistää teema, ajallinen monikerroksellisuus, ja hieman myös tyyli, mutta lukukokemuksena Kostamon teos oli emotionaalisesti läsnäolevampi ja rikkaampi. Yhdessä luettuna nämä kaksi romaania voisivat luoda kiinnostavia kontrasteja ja vaihteluja, sillä kumpikaan ei millään muotoa tyhjennä toista.

 

 

Kadonneen saaren shampanjaomenat

ZilliacusIhanuusvaroitus. Tässä päivityksessä on vähän asiasisältöä ja paljon taivastelua.

Olin viime torstaina hiljaisuuteen ja luonnon ihmettelyyn kannustavassa seminaarissa, ja muutama tunti ennen sitä sain käsiini Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen Kertomus kadonneesta saaresta (Kirjayhtymä, 1990). Kirja oli niin mukaansatempaava, että melkein olin jättämässä seminaarin sikseen sen vuoksi. Onneksi en jättänyt, koska kirjan ja seminaarin sisällöt komppasivat täydellisesti toisiaan.

Benedict Zilliacus (1921-2013) oli kirjailijanuran lisäksi Hufvudstadsbladetin päätoimittaja ja teatteri-ihminen. Minulla taitaa olla enemmän havaintoja hänen vaimostaan Jutta Zilliacuksesta, koska lapsena seurasin mielenkiinnolla naispoliitikkoja. Molemmilla puolisoilla on ollut sukujuuria idässä: Jutan virolainen perhe oli muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumousta pakoon, kun taas Benedictin sukujuuria oli muun muassa Viipurin alueella.

Kertomus kadonneesta saaresta keskittyy kasvavan pojan muistikuviin Hapenen saaresta ja kartanosta Viipurinlahdella. Viipurin saaristo oli aikanaan elinvoimaista, virkeää seutua, jonne oli säännöllinen matkustajaliikenne. Hapenen kartanolla oli pitkä historia: se oli muun muassa toiminut Katariina Suuren piilopirttinä, ja myös Krimin sota oli jättänyt jälkensä maastoon.

Kirjassa eletään pitkälti vuotta 1934, jolloin kartanoelämän loppua ei osattu vielä aavistaa. 13-vuotiaan poikakertojan maailmassa postimerkeillä on vielä suurempi osa kuin naapurisaarten alasti aurinkoa palvovilla tytöillä. Hänen isänsä on saarella enemmän läsnä lasten elämässä kuin kaupungissa. Saarella isällä on aikaa perehdyttää poikiaan olennaisiin miehisiin taitoihin, kuten metsästykseen ja veneilyyn. Kaupungissa hän on etäinen ja kiireinen, ja perheen lapset ovat myös tottuneet elämään pitkiä aikoja palveluskunnan hoivissa. Vanhemmat matkustavat paljon Euroopassa, ja hermosairasta äitiä hoidetaan parantolassa Sveitsissä.

Kartanoelämän kuvaus on kyllä anteeksipyytämättömän yläluokkaista, monimutkaisista menyistä viinikellarin sisältöön saakka. Saarelle kuskataan erikoisia herkkuja Viipurin putiikeista, joista saa mustekalaakin paremmin kuin Helsingistä. Isän viinikellari on omanlaisensa pyhäkkö, ja kukkulalla on ”Bacchuksen temppeli”, huvimaja, jossa on grogi-ikkuna.

Yltäkylläisyydestä huolimatta nuori kertoja on huumaantunut puista ja kielometsistä, ja kokee suurinta yhteenkuuluvaisuutta luonnonmaiseman kanssa. Hän potee alemmuutta, koska ei pysty rymyämään paljasjaloin metsäpoluilla samaan tahtiin kesämökkien nuorten kanssa – kaupunkilaisjalat ovat liian tottuneet kenkien suojaan. Saarelaiset opettavat kartanon lapsia kalastamaan ja sienestämään, mutta metsästyskausi on pyhitetty suvun omille miehille ja heidän vierailleen.

En ole lukenut yhtään Marcel Proustin teosta loppuun, mutta uskallan silti väittää Zilliacuksen muistelutekniikkaa proustilaiseksi. Teos tarjoaa iloa kaikille aisteille, ja aistielämysten aatelia edustavat saaren omat shampanjaomenat, joita myydään myös ulkopuolelle. Omenien säilöminen ja varastointi on oma taidelajinsa, ja niiden pirskahteleva maku on ainutlaatuinen. Tilalla erikoistutaan myös tomaattien, kurkkujen ja kauppakukkien viljelyyn, mitkä ovat vielä erikoisuuksia 1930-luvun kaupankäynnissä.

Kirjassa ei lopulta tapahdu suuria, mutta tunnelmat ovat herkkiä ja monisyisiä. Benedictin pahin källi on porsaslauman värjääminen erivärisillä värijauheilla – ainoa rike, josta hän saa äidiltään piiskaa eläinrääkkäykseen vedoten. Loma-aikoina hän saa seurakseen ystävänsä Willy Kyrklundin, joka asuu Harlussa ja muuttaa myöhemmin Uppsalaan tullakseen suureksi runoilijaksi.

Toinen maailmansota ei kohdellut Viipurinlahden saaria lempeästi. Jo talvisodan taistelut runtelivat rakennuskantaa, mutta tässä vielä palattiin välirauhan aikana arvioimaan tuhoja. Vuoteen 1944 mennessä koko saaren asutus oli pommitettu, eikä sinne tullut uutta asutusta neuvostoaikana. Zilliacuksen perhe pääsi vierailemaan saarella ensimmäistä kertaa vuonna 1989, jolloin maihinnousu tapahtui Kristina Brahe-risteilyalukselta. Vaikka kartanosta oli enää jäljellä pergolan pohjaa, hunajantuoksuiset niityt tervehtivät kirjailijaa samalla lempeydellä kuin lapsuudessa.

Olen lukenut useamman teoksen näistä Viipurin seudun kadonneista kesäparatiiseista. Kertomus kadonneesta saaresta on toistaiseksi niistä vakuuttavin myös kaunokirjallisesta perspektiivistä – moni muu teos on kiinnostava historiallisena dokumenttina. Tämä on sydäntä lämmittävä klassikkoteos, jossa paha maailma on kaukana ja josta voi myös kaivaa esiin henkisen, jopa hengellisen ulottuvuuden. Koska pääsy noille saarille lienee edelleen työlästä, voimme me saarihullut silti nauttia menneen maailman tunnelmista kirjojen välityksellä.

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Löytöretki cis-heteronormatiivisuuteen?

ennen_kuin_mieheni_katoaa07071Joulun alla kuulin joiltain ikätovereiltani ihastuneita havaintoja Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Itse muistan tuossa vaiheessa lukeneeni jonkun naistenlehtijutun Ahavasta ja hänen taustastaan kirjailijana, ja silloin epäilin vahvasti, ettei ainakaan tämä transsukupuolisuudesta taiteellisen lyyrisesti kertova teos olisi minun kauraani.

Tiedän myös, että romaania on haukuttu lyttyyn LGTB- ja feministiaktivistien piireissä. Näitä arvioita lukeneena varsinkin teokseen oli vaikea tarttua. Ainakaan siitä näkökulmasta, että muodostaisin sen jälkeen raikkaan omaperäisen mielipiteen teoksesta. Ja kun kirja on saanut suuren määrän niin ylistävää kuin täysin dissaavaa mediajulkisuutta, niin voin hyvin kuvitella suurimman osan uusista lukijoista lähestyvän sitä täysin asenteellisesti, riippuen siitä, mitä medioita hän seuraa.

No, tuotettakoon aluksi pettymys kaikille blogini lukijoille, jotka sydän pamppailen odottavat minulta dekonstruoivaa ja tajuntaa laajentavaa tulkintaa cis-heteronormatiivisuuden sudenkuopista: sitä ei tule. Minusta tämä romaani kertoo nelikymppisen pariskunnan erodraamasta ja pitkän parisuhteen päättymisestä. Romaanin kertoja ja hänen puolisonsa vaikuttavat molemmat vaisun keskiluokkaisilta introverteilta, jotka ovat tottuneet elämään hillittyä elämäänsä pienissä piireissä. Tällaisessa kuplassa paljon pienemmätkin paljastukset toisesta voisivat käynnistää eroprosessin kuin miehen ilmoitus siitä, että hän aikoo korjata sukupuoltaan.

No, sitten toinen tunnustus: en ole tainnut vielä lukea yhtään todella onnistunutta kaunokirjallista teosta transsukupuolisuudesta. Muistan hyvin Marja Björkin Poika-teoksen, jonka asetelmasta pidin enemmän kuin tämän romaanin, ehkä siksi, että koin kirjan antavan keskustelutyökaluja transsukupuolisten lasten vanhemmille. Uskoisin, että myös Poika on haukuttu pystyyn suht samoin argumentein kuin Ahavan teos. Sitä luin ehkä enemmän informatiivisena dokumenttina kuin kaunokirjallisena teoksena, mutta koin oppineeni siitä jotain minulle tärkeää, siksi, että olen nolo cis-heteroihminen.

Ja sitten vielä kolmas kauhistelun paikka: minusta Ahavan nykypäivään sijoittuva kuvaus avioerosta oli huomattavasti kiinnostavampi, osuvampi ja koskettavampi kuin teoksen metaforinen taso, joka oli aidosti kökköä kaunokirjallisuutta. Siis miksi ihmeessä tämän tarinan rinnalle on ängetty maailman kliseisin kertomus löytöretkistä ja Kristoffer Kolumbuksesta? Yrittääkö Ahava mahdollisesti laajentaa keskusteluaan postkolonialismin tasolle?  Juu, me kaikki ehkä muistamme peruskoulun historian tunneilta, kuinka eri mantereiden alkuasukkaita lahjottiin lasihelmillä ja muulla rihkamalla. Mutta tässä romaanissa sukupuolisuutta luetaan kuluneena mantereiden valloituksen karttana, jossa länsimaailma on tottunut asettamaan Jerusalemin kartan keskiöön. Eli juu, kai heteronormatiivisuus on yhtä fakkiutuneen noloa kuin sellainen maailmankuva, jossa kristinusko (ja varsinkin valkoisten ristiretkeilijöiden ja löytöretkeilijöiden) tulkinnat siitä, mutta tämän ”löydöksen” tekijänä Ahava on kyllä monta vuosikymmentä jäljessä aikaansa. Metafora on kulunut. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi vääntää siitä yhtään uutta, raikasta pisaraa.

Minusta Kolumbus-tematiikka, ja seikkailut Intiassa ja Karibialla olivat yhtä laiskaa kerrontaa kuin Anja Snellmanin romaanissa Rakkauden maanosat (2007). Tämä on ollut heikoin lukemani teos Snellmanilta, jonka tuotantoa olen vaihtelevasti arvostanut kovasti.

Ja kaikesta kielteisyydestä huolimatta annoin tälle romaanille Goodreadsissa kolme tähteä. Annoin kolme tähteä siksi, että teoksen kieli oli paikoitellen huikean osuvaa, että kertojan havainnot suruprosessista tuntuivat autenttisilta (varsinkin hänen yksinäinen, kaappiin unohtuneiden hääkakun jämien syöntinsä oli hieno kohtaus, johon samastuin täysillä) ja myös siksi, että tästä teemasta kirjoittaminen on äärimmäisen haasteellista sillä tavalla, että se voisi samaan aikaan miellyttää mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Minusta romaanin nykypäiväosuus oli kuitenkin rehellinen yritys kertoa, miltä puolison tai ex-puolison korjausprosessi voi toisesta osapuolesta tuntua. Ja ehkä siinä rehellisyydessään Ahava ei ole halunnut pohtia, kuinka teksti aukeaa itse transsukupuolisen lukijan silmissä. Hekään eivät ole heterogeeninen lukijamassa, joten on edelleen olemassa pieni mahdollisuus, että joku transsukupuolinen lukija on jopa pitänyt teoksesta. Jopa katoavan miehen viimeisestä selkäkarvan tupesta.