Pääsiäisrikoksia, osa 3 (Miami Vice style)

Muistojen murhaajaKerta kiellon päälle, eli vielä toinen katsaus amerikkalaiseen nykydekkarituotantoon. Sain kaverilta luettavaksi toisen uudehkon hittiteoksen, J.A.Kerleyn Muistojen murhaajan (HarperCrime, 2016, suom. Virpi Kuusela). Tässäkin on kyseessä suosittu sarja, jossa päähenkilönä on poliisietsivä. Carson Ryder-sarjassa on ilmeisesti liikuttu ympäri Yhdysvaltoja, mutta Muistojen murhaaja sijoittuu Floridaan.

Kerley ja äsken lukemani Michael Connolly ovat hyvin samantyyppisiä ”perusdekkaristejä”, jotka keskittyvät poliisin työhön eivätkä kikkaile niin paljoa kulttuurilla ja paikallisella historialla. Näitä hifistelydekkareita näkyykin tulevan paljon enemmän Euroopasta kuin Amerikasta. Kahdella putkeen lukemallani teoksella oli myös yhteistä kiinnostus seksuaalivähemmistöjen asemaan rikoksen uhreina ja myös tekijöinä. Lukukokemus oli jopa niin saumaton, että saatan sekoittaa niiden tapahtumia keskenään.

Carson Ryder on keski-ikää lähenevä sinkkumies, jonka elämää on pitkään varjostanut rikollinen ja persoonallishäiriöinen veli. Veli Jeremy on istunut pitkään vankilassa väkivaltarikoksista ja murhista, mutta on sieltä vapauduttuaan onnistunut rikastumaan sijoittajana. Veljen varjo on saanut Carsonin vaihtamaan asuinpaikkaa, opintoja ja identiteettiään, mutta joku outo lojaliteetti saa hänet edelleen ottamaan yhteyttä Jeremyyn, vaikka Jeremy kohteleekin häntä kuin persona non grataa.

Veljeyden teema laajeneekin tässä dekkarissa kiinnostavalla tavalla koskemaan myös käsitteillä olevia rikoksia, niiden tekijää ja uhreja. Dekkarista ei voi tehdä häiritsevää juonipaljastusta siksi, että rikosten tekijä paljastetaan jo alkumetreillä. Kirjassa käsitellään homoklubeista kidnapattujen miesten pahoinpitelyjä, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, mutta onneksi se tarjoaa myös paljon muuta, myös psykologisesti syvällistä, sisältöä.

Homoklubien lisäksi tässä tutustutaan sarjakuvien keräilyn skeneen, ja erikoiseen sarjakuvakauppaan, jossa käy asiakkaita yksityiskoneella Arabiemiraateista saakka. Sarjakuvakaupan pitäjä Gary Ocampo on sairaalloisesti ylilihava kolmikymppinen mies, jolla on vaikeuksia päästä ulos asunnostaan. Hän johtaa liikettään kameran ja mikrofonin avustamana valtakunnastaan, jonne pizzataksit tuovat kilokaupalla apetta. Gary on kuitenkin viime aikoina motivoitunut laihduttamaan, ja on ottanut tavoitteekseen päästä joku päivä matkustamaan Rion karnevaaleihin. Vaikka Garyn elämään liittyi hyvin traagisia piirteitä, tätä kuvausta oli huomattavasti kiinnostavampi lukea kuin seurata lukuisia tv:n lihavuusohjelmia.

Ylilihavien ihmisten asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa on muutenkin kiinnostava. Tässäkin Gary oli suht menestynyt businessmies, jonka yritteliäisyyttä ei rajoittanut massiivinen elopaino. Ja toisaalta juuri businessäly mahdollisti hänen vahvasti itsetuhoisen elämäntapansa. Minusta oli kuitenkin raikasta lukea vaarallisesti ylilihavasta henkilöhahmosta, joka edustaa kirjassa muutakin kuin lihavuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja tv-tuotannossa kun lihavat hahmot ovat usein vammaisia pitkäaikaistyöttömiä, joiden tehtävänä on edustaa lihavuutta.

Carson Ryderin omassa hahmossa oli myös ripaus vaadittavaa Miami Vice-henkeä, varsinkin pukujen väreissä ja deittipaikkojen ravintoloiden valinnassa. Kirjassa syödään hyvin, nautitaan mielikuvituksellisia drinkkejä Tiki Taki-nimisessä ravintolassa ja keikaroidaan. Kuitenkin Carsonin henkinen kuormitus on sen verran raskasta, ettei hän oikein osaa nauttia edes huikean älykkään ja kauniin patologikollegansa Vivian Morningsiden seurasta.

Molemmat lukemani jenkkidekkarit olivat informatiivisia ja ansiokkaita, mutta Muistojen murhaajassa oli astetta koukuttavampi juoni kuin Yövuorossa. Noin yleensä tykkään lukea amerikkalaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jonnekin muuanne kuin Hollywoodiin, Miami Beachille tai Manhattanille – siksi, että nämä paikat ovat ylirepresentoituja omien muistojeni lokeroissa. Mutta sekä Connollyn että Kerleyn kirjoissa mentiin niin teema edellä, että lopulta kliseiset ”hoodit” eivät haitanneet lukemista.

Luin jo Facebookin kirjallisuussivuilta jupinaa Connollyn teoksen käännöksen ”kukkasista”, ja myös Harper-kustantajalla on huono maine kääntäjien palkkaajana. Kielellistä kömpelyyttä olin havaitsevinani enemmän Connollyn kuin Kerleyn teoksessa. Äärimmäisen halvan vaikutelman taas antaa Kerleyn romaanin kansikuva, jonkamoista ankeutta en ole nähnyt sitten 1970-luvun. Kirja ei objektina herätä piirunkaan verran kiinnostusta, joten sen tod. näk. löytänevät pokkarihyllystä vain vannoutuneet tosifanit.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s