Pakolaisuuden juurihoitoa

OLIMME KERRANAina väliin pitää huudahtaa: naapurimaassamme asuu ja vaikuttaa upeita maahanmuuttajataustaisia nuoria kirjailijoita! Nyt pitäisi jaksaa arvioida putkeen kahden jo menestyneen nuorehkon kirjailijan teosta – ja sanon ”pitäisi jaksaa”, vaikka olen molemmista kirjoista aivan liekeissä. Aloitan helpommasta ja pienemmästä tarinasta.

Iranilais-ruotsalainen Gulnaz Hashemzadeh Bonde (s. 1983) julkaisi esikoisromaaninsa jo vuonna 2012. Tämän ohella hän on toiminut sosiaalisen yrittämisen asiantuntijana, eli hän on ekonomi, joka taistelee nuorison syrjäytymistä vastaan. Hänen toinen romaaninsa Olimme kerran (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) julkaistiin englanniksi Yhdysvalloissa ennen suomennosta. Kirjalle takuulla löytyykin lukijakuntaa ympäri maailmaa, sillä ruotsalaisen maahanmuuttosaagan lisäksi se kertoo Iranin vallankumouksesta.

Kirjan kertoja on viisikymppinen ensimmäisen polven siirtolainen Nahid, jonka mies on vastikään kuollut sydäninfarktiin. Ruotsissa hänellä on elämässään vain yksi tytär, Aram, ja joukko iranilaisia ystäviä. Pienen piirin keskellä hän kokee akuuttia yksinäisyyttä ja syrjään jäämistä, tyylikkäässä penthouse-huoneistossaan,  neljännessätoista kerroksessa, jonka olohuoneen ikkunaseinä on pelkkää lasia. Nahidin suku asuu edelleen Iranissa, jonne yhteyttä pidetään lähinnä puhelimitse. Nahidin perhe on joutunut luomaan elämänsä Ruotsissa ilman vahvan maahanmuuttajayhteisön tukea, mutta he ovat onnistuneet ainakin materiaalisen hyvän keräämisessä. He ovat moderneja individualisteja, jotka ovat luopuneet islamista jo kauan ennen Eurooppaan muuttamista.

Romaani on rakennettu epälineaarisesti kerroksittain, ja siinä käydään läpi fragmentteja Nahidin elämästä aina 1960-luvulta saakka. Iranin vallankumouksen kertomuksena tarina on varmasti edustava, mutta pääpaino tarinassa on selviytymisessä uudessa maassa. Sen verran olen lukenut iranilaista kirjallisuutta, että uskallan väittää Hashemzadihin kerronnan tavan olevan enemmän eurooppalainen kuin iranilainen. Lyhyet lauseet ja koruton ilmaisu viittaavat ehkä eniten ranskalaisen feministisen kirjallisuuden perinteeseen – myös yleensä lukemani ruotsalaiset romaanit ovat koukeroisempia ilmaisultaan ja tyyliltään. Ajattelin kirjaa lukiessani jonkun verran Marguerite Durasia. Ja teos tutkii äitiyttä, sen tuskaa ja taakkoja, harvinaisen rehellisesti – Nahid ei koe olevansa kummoinen äiti, vaan harvinaisen itsekäs sellainen. Ja siitä huolimatta tytär on hänen kaikkeutensa, koska hänellä ei enää muuta elämässä ole.

Pääteemoja kirjassa ovat pakolaisuus, äitiys, parisuhdeväkivalta ja syöpää sairastaminen. Teos on vahvasti tunteita herättävä, jopa ravisteleva, sortumatta sentimentaalisuuteen missään vaiheessa. Vaikka Nahidilla on paljon syitä katkeruuteen, hän käy läpi oman elämänsä odysseiaa osoittaen, että elämän viimeiset kuukaudetkin voivat parhaimmassa tapauksessa tuoda ilon aiheita, yllätyksiä ja oppimisen hetkiä. Itselleni syöpäulottuvuus teoksessa oli paikoitellen melkein liian rankka, mutta pidin Hashemzadehin tavasta kutoa sen muiden tarinan säikeiden väliin.

Onneksi luin kirjan tutkimatta kirjailijan taustaa – oletin nimittäin kirjailijan olevan Nahidin ikäluokkaa, eli 1960-luvulla syntynyt kertoja. Teoksessa on harvinaista kypsyyttä, ja varsinkin ihmettelin tekstin taloudellisuutta – siinä kun onnistutaan tiivistämään erikoisen monisärmäisen naisihmisen elämästä noin 40 vuotta reiluun pariinsataan sivuun.

Luin viime vuonna toisen yhtä koskettavan ruotsalaiskertomuksen saattohoidosta, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa (2017), joka herätti minussa samoja viboja, vaikka Malmquistin teos oli omaelämäkerrallinen, erilainen tyyliltään ja yksityisempi kuin Hashemzadihin. Oikeastaan melkein kaikki koskettavat kirjat tästä aiheesta ovat tulleet Ruotsista – eli voitaisiinko väittää, että ruotsalaiset ovat saattohoidon ja surutyön ammattilaisia?

Teoksen tragedia piilee siinä, ettei Nahid pääse tapaamaan kotiin jäänyttä sukuaan, ja tämän vuoksi kokee Ruotsissa viiltävää juurettomuutta. Nahidin äiti oli ennenaikaisesti vanhentunut ja vaivainen jo ennen tämän maasta muuttoa; nyt kolmekymmentä vuotta on kulunut, äiti on halvaantunut, eikä hänelle kerrota Ruotsissa asuvan suvun syöpä- eikä vauvauutisia, sillä molemmat voisivat liikuttaa häntä liikaa. Tyttärensä miehen vanhempien kesämökillä Nahid vihdoin havaitsee ”juurikasvua” – puun juuria, jotka hyvää tarkoittavat ruotsalaisseniorit raivaavat pois, jotta lapsenlapset eivät niihin kompastuisi. Tässä hän löytää oman elämänsä tarkoituksen: hän haluaa kertoa tyttärensä syntymättömälle lapselle, kuinka hän on tuonut tämän Ruotsiin kasvattamaan omia juuriaan.

Olimme kerran voi olla liian surullinen teos joillekuille, mutta ainakin minua se muistutti taas siitä, miksi kaunokirjallisuutta oikeastaan kannattaa lukea – ihmisen sielun syvyyksiin tutustumisen vuoksi. Ja siksi uskallan suositella tätä varsinkin niille, jotka eivät ehdi lukea kirjoja kuin harvoin. Annan tälle romaanille erityisen suosituksen, jonka annan harvoin: jos aiot lukea vain yhden romaanin tänä vuonna, lue tämä. Ja jos olet hieman vieraantunut kirjojen maailmasta, tämä teos voi houkutella sinua palaamaan sinne.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s