Kadonneen saaren shampanjaomenat

ZilliacusIhanuusvaroitus. Tässä päivityksessä on vähän asiasisältöä ja paljon taivastelua.

Olin viime torstaina hiljaisuuteen ja luonnon ihmettelyyn kannustavassa seminaarissa, ja muutama tunti ennen sitä sain käsiini Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen Kertomus kadonneesta saaresta (Kirjayhtymä, 1990). Kirja oli niin mukaansatempaava, että melkein olin jättämässä seminaarin sikseen sen vuoksi. Onneksi en jättänyt, koska kirjan ja seminaarin sisällöt komppasivat täydellisesti toisiaan.

Benedict Zilliacus (1921-2013) oli kirjailijanuran lisäksi Hufvudstadsbladetin päätoimittaja ja teatteri-ihminen. Minulla taitaa olla enemmän havaintoja hänen vaimostaan Jutta Zilliacuksesta, koska lapsena seurasin mielenkiinnolla naispoliitikkoja. Molemmilla puolisoilla on ollut sukujuuria idässä: Jutan virolainen perhe oli muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumousta pakoon, kun taas Benedictin sukujuuria oli muun muassa Viipurin alueella.

Kertomus kadonneesta saaresta keskittyy kasvavan pojan muistikuviin Hapenen saaresta ja kartanosta Viipurinlahdella. Viipurin saaristo oli aikanaan elinvoimaista, virkeää seutua, jonne oli säännöllinen matkustajaliikenne. Hapenen kartanolla oli pitkä historia: se oli muun muassa toiminut Katariina Suuren piilopirttinä, ja myös Krimin sota oli jättänyt jälkensä maastoon.

Kirjassa eletään pitkälti vuotta 1934, jolloin kartanoelämän loppua ei osattu vielä aavistaa. 13-vuotiaan poikakertojan maailmassa postimerkeillä on vielä suurempi osa kuin naapurisaarten alasti aurinkoa palvovilla tytöillä. Hänen isänsä on saarella enemmän läsnä lasten elämässä kuin kaupungissa. Saarella isällä on aikaa perehdyttää poikiaan olennaisiin miehisiin taitoihin, kuten metsästykseen ja veneilyyn. Kaupungissa hän on etäinen ja kiireinen, ja perheen lapset ovat myös tottuneet elämään pitkiä aikoja palveluskunnan hoivissa. Vanhemmat matkustavat paljon Euroopassa, ja hermosairasta äitiä hoidetaan parantolassa Sveitsissä.

Kartanoelämän kuvaus on kyllä anteeksipyytämättömän yläluokkaista, monimutkaisista menyistä viinikellarin sisältöön saakka. Saarelle kuskataan erikoisia herkkuja Viipurin putiikeista, joista saa mustekalaakin paremmin kuin Helsingistä. Isän viinikellari on omanlaisensa pyhäkkö, ja kukkulalla on ”Bacchuksen temppeli”, huvimaja, jossa on grogi-ikkuna.

Yltäkylläisyydestä huolimatta nuori kertoja on huumaantunut puista ja kielometsistä, ja kokee suurinta yhteenkuuluvaisuutta luonnonmaiseman kanssa. Hän potee alemmuutta, koska ei pysty rymyämään paljasjaloin metsäpoluilla samaan tahtiin kesämökkien nuorten kanssa – kaupunkilaisjalat ovat liian tottuneet kenkien suojaan. Saarelaiset opettavat kartanon lapsia kalastamaan ja sienestämään, mutta metsästyskausi on pyhitetty suvun omille miehille ja heidän vierailleen.

En ole lukenut yhtään Marcel Proustin teosta loppuun, mutta uskallan silti väittää Zilliacuksen muistelutekniikkaa proustilaiseksi. Teos tarjoaa iloa kaikille aisteille, ja aistielämysten aatelia edustavat saaren omat shampanjaomenat, joita myydään myös ulkopuolelle. Omenien säilöminen ja varastointi on oma taidelajinsa, ja niiden pirskahteleva maku on ainutlaatuinen. Tilalla erikoistutaan myös tomaattien, kurkkujen ja kauppakukkien viljelyyn, mitkä ovat vielä erikoisuuksia 1930-luvun kaupankäynnissä.

Kirjassa ei lopulta tapahdu suuria, mutta tunnelmat ovat herkkiä ja monisyisiä. Benedictin pahin källi on porsaslauman värjääminen erivärisillä värijauheilla – ainoa rike, josta hän saa äidiltään piiskaa eläinrääkkäykseen vedoten. Loma-aikoina hän saa seurakseen ystävänsä Willy Kyrklundin, joka asuu Harlussa ja muuttaa myöhemmin Uppsalaan tullakseen suureksi runoilijaksi.

Toinen maailmansota ei kohdellut Viipurinlahden saaria lempeästi. Jo talvisodan taistelut runtelivat rakennuskantaa, mutta tässä vielä palattiin välirauhan aikana arvioimaan tuhoja. Vuoteen 1944 mennessä koko saaren asutus oli pommitettu, eikä sinne tullut uutta asutusta neuvostoaikana. Zilliacuksen perhe pääsi vierailemaan saarella ensimmäistä kertaa vuonna 1989, jolloin maihinnousu tapahtui Kristina Brahe-risteilyalukselta. Vaikka kartanosta oli enää jäljellä pergolan pohjaa, hunajantuoksuiset niityt tervehtivät kirjailijaa samalla lempeydellä kuin lapsuudessa.

Olen lukenut useamman teoksen näistä Viipurin seudun kadonneista kesäparatiiseista. Kertomus kadonneesta saaresta on toistaiseksi niistä vakuuttavin myös kaunokirjallisesta perspektiivistä – moni muu teos on kiinnostava historiallisena dokumenttina. Tämä on sydäntä lämmittävä klassikkoteos, jossa paha maailma on kaukana ja josta voi myös kaivaa esiin henkisen, jopa hengellisen ulottuvuuden. Koska pääsy noille saarille lienee edelleen työlästä, voimme me saarihullut silti nauttia menneen maailman tunnelmista kirjojen välityksellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s