Hyvästijättö tiikerinpennulle

Naja Marie AidtMiltä tuntuu menettää aikuinen lapsi tämän elämän nousujohteisena aikana, siinä vaiheessa, kun luovuus ja elinvoima ovat korkeimmillaan?

Blogissani on suht paljon arvioita surutyöhön ja saattohoitoon liittyvistä kirjoista – ei siksi että suru ja kuolema olisivat jotenkin erityisalaani, vaan siksi, että suruaiheiset teokset löytävät maagisesti tiensä luokseni. Moni viimeaikaisista löydöksistäni ovat tulleet muista Pohjoismaista, ja tähän kaanoniin saapui juuri tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin (Carlin kirja) (S&S, 2018, suom. Katriina Huttunen).

Naja Marie Aidt (s. 1963) on kirjailijanurallaan keskittynyt runouteen, mutta hänellä on myös pari fiktioteosta. Uusin teos on omaelämäkerrallinen teos, josta osia voisi lukea myös miniesseinä. Jo teoksen nimi herättää filosofista uteliaisuutta – ainakin minut se pysähdytti kokonaisena aforismina. Kirjaan mahtuu niin kreikkalaista tragediaa kuin pohdintoja nykykulttuurin ikonien suhteesta suruun.

Aidtin poika Carl kuoli 25-vuotiaana onnettomuudessa Kööpenhaminan keskustassa vuonna 2015. Lahjakas nuori oli pyrkimässä elokuvaohjaajaksi, ja elätti itseään leikkaajana. Äiti ei tiennyt, että poika kirjoitti myös runoja ennen tämän kuolemaa. Äiti mielsi tämän lapsen tiikerinpennuksi hänen ollessaan kohdussa; muutenkin kirjaa leimaa tarkat muistiinpanot lasten kehitysvaiheista. Aika kunnianhimoista ottaen huomioon, että kyseessä lienee kuuden lapsen äiti. Carl oli perheen toinen lapsi, ja vaikuttaa, että tällä runoilijaäidillä oli tapana viettää kunkin lapsen kanssa omaa laatuaikaa esimerkiksi kahdenkeskisillä matkoilla.

Kirja on toki rankka, mutta rankkuutta lievittävät monet valoisat muistot, elokuva- ja runositaatit, kaikkialta ylitsepursuava elämä. Rankinta luettavaa ovat tajunnanvirtaiset päiväkirjakatkelmat teho-osastolta siitä vaiheesta, kun lääkäri ja perhe teki päätöksiä Carlin viimeisistä hetkistä – tehohoidon lopettamisesta ja elinsiirroista.

Iki-ihana Joan Didion on selvästi ollut Aidtin esikuvana surusta kirjoittamisessa, mutta en näe kirjaa yrityksenä imitoida Didionin tyyliä. Oikeastaan Aidtin tyyli on asteen postmodernimpi. Äidin ja pojan yhteiset intressit, kuten kiinnostus videotaiteeseen, näkyvät tekstin rytmissä ja lainausten valinnassa. Hyytävän hieno oli osio, jossa äiti päätyy esiintymiskiertueellaan  muistelemaan poikaansa Mark Rothkon kappeliin Teksasissa, joka on omistettu kaikille maapallon ihmisille.

Tässä kirjassa oli samaa vimmaa ja intensiteettiä kuin äskettäin lukemassani ruotsalaisen Tom Malmqvistin teoksessa Joka hetki olemme yhä elossa (2017),  jossa nuori kertoja menettää vaimonsa ja tulee isäksi samaan aikaan. Malmqvistin teoksessa pureuduttiin vielä enemmän surutyön arkeen, ja myös nuoren lesken yksinäisyyteen, kun taas Aidtin teoksessa perheestä ja lähipiiristä tuli sureva lauma, omanlaisensa heimo.

Teos varmasti toimee vertaistukena kelle tahansa läheisensä äkillisesti menettäneelle, mutta se voi myös tukea perheitä, joissa kamppaillaan huumeongelmien ja seksuaali-identiteettiin liittyvien kysymysten kanssa. Itse keräilen näitä surutyöhön liittyviä teoksia sielunhoidon näkökulmasta, kysyen, kuinka läheisen menetyksen sattuessa voidaan tukea agnostikkoja, ateisteja ja henkisiä etsijöitä. Onneksi tämän tyyppistä kirjallisuutta on olemassa nykyään suuri kirjo.

Yksi kommentti artikkeliin ”Hyvästijättö tiikerinpennulle

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s