Pääsiäisrikoksia, osa 3 (Miami Vice style)

Muistojen murhaajaKerta kiellon päälle, eli vielä toinen katsaus amerikkalaiseen nykydekkarituotantoon. Sain kaverilta luettavaksi toisen uudehkon hittiteoksen, J.A.Kerleyn Muistojen murhaajan (HarperCrime, 2016, suom. Virpi Kuusela). Tässäkin on kyseessä suosittu sarja, jossa päähenkilönä on poliisietsivä. Carson Ryder-sarjassa on ilmeisesti liikuttu ympäri Yhdysvaltoja, mutta Muistojen murhaaja sijoittuu Floridaan.

Kerley ja äsken lukemani Michael Connolly ovat hyvin samantyyppisiä ”perusdekkaristejä”, jotka keskittyvät poliisin työhön eivätkä kikkaile niin paljoa kulttuurilla ja paikallisella historialla. Näitä hifistelydekkareita näkyykin tulevan paljon enemmän Euroopasta kuin Amerikasta. Kahdella putkeen lukemallani teoksella oli myös yhteistä kiinnostus seksuaalivähemmistöjen asemaan rikoksen uhreina ja myös tekijöinä. Lukukokemus oli jopa niin saumaton, että saatan sekoittaa niiden tapahtumia keskenään.

Carson Ryder on keski-ikää lähenevä sinkkumies, jonka elämää on pitkään varjostanut rikollinen ja persoonallishäiriöinen veli. Veli Jeremy on istunut pitkään vankilassa väkivaltarikoksista ja murhista, mutta on sieltä vapauduttuaan onnistunut rikastumaan sijoittajana. Veljen varjo on saanut Carsonin vaihtamaan asuinpaikkaa, opintoja ja identiteettiään, mutta joku outo lojaliteetti saa hänet edelleen ottamaan yhteyttä Jeremyyn, vaikka Jeremy kohteleekin häntä kuin persona non grataa.

Veljeyden teema laajeneekin tässä dekkarissa kiinnostavalla tavalla koskemaan myös käsitteillä olevia rikoksia, niiden tekijää ja uhreja. Dekkarista ei voi tehdä häiritsevää juonipaljastusta siksi, että rikosten tekijä paljastetaan jo alkumetreillä. Kirjassa käsitellään homoklubeista kidnapattujen miesten pahoinpitelyjä, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, mutta onneksi se tarjoaa myös paljon muuta, myös psykologisesti syvällistä, sisältöä.

Homoklubien lisäksi tässä tutustutaan sarjakuvien keräilyn skeneen, ja erikoiseen sarjakuvakauppaan, jossa käy asiakkaita yksityiskoneella Arabiemiraateista saakka. Sarjakuvakaupan pitäjä Gary Ocampo on sairaalloisesti ylilihava kolmikymppinen mies, jolla on vaikeuksia päästä ulos asunnostaan. Hän johtaa liikettään kameran ja mikrofonin avustamana valtakunnastaan, jonne pizzataksit tuovat kilokaupalla apetta. Gary on kuitenkin viime aikoina motivoitunut laihduttamaan, ja on ottanut tavoitteekseen päästä joku päivä matkustamaan Rion karnevaaleihin. Vaikka Garyn elämään liittyi hyvin traagisia piirteitä, tätä kuvausta oli huomattavasti kiinnostavampi lukea kuin seurata lukuisia tv:n lihavuusohjelmia.

Ylilihavien ihmisten asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa on muutenkin kiinnostava. Tässäkin Gary oli suht menestynyt businessmies, jonka yritteliäisyyttä ei rajoittanut massiivinen elopaino. Ja toisaalta juuri businessäly mahdollisti hänen vahvasti itsetuhoisen elämäntapansa. Minusta oli kuitenkin raikasta lukea vaarallisesti ylilihavasta henkilöhahmosta, joka edustaa kirjassa muutakin kuin lihavuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja tv-tuotannossa kun lihavat hahmot ovat usein vammaisia pitkäaikaistyöttömiä, joiden tehtävänä on edustaa lihavuutta.

Carson Ryderin omassa hahmossa oli myös ripaus vaadittavaa Miami Vice-henkeä, varsinkin pukujen väreissä ja deittipaikkojen ravintoloiden valinnassa. Kirjassa syödään hyvin, nautitaan mielikuvituksellisia drinkkejä Tiki Taki-nimisessä ravintolassa ja keikaroidaan. Kuitenkin Carsonin henkinen kuormitus on sen verran raskasta, ettei hän oikein osaa nauttia edes huikean älykkään ja kauniin patologikollegansa Vivian Morningsiden seurasta.

Molemmat lukemani jenkkidekkarit olivat informatiivisia ja ansiokkaita, mutta Muistojen murhaajassa oli astetta koukuttavampi juoni kuin Yövuorossa. Noin yleensä tykkään lukea amerikkalaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jonnekin muuanne kuin Hollywoodiin, Miami Beachille tai Manhattanille – siksi, että nämä paikat ovat ylirepresentoituja omien muistojeni lokeroissa. Mutta sekä Connollyn että Kerleyn kirjoissa mentiin niin teema edellä, että lopulta kliseiset ”hoodit” eivät haitanneet lukemista.

Luin jo Facebookin kirjallisuussivuilta jupinaa Connollyn teoksen käännöksen ”kukkasista”, ja myös Harper-kustantajalla on huono maine kääntäjien palkkaajana. Kielellistä kömpelyyttä olin havaitsevinani enemmän Connollyn kuin Kerleyn teoksessa. Äärimmäisen halvan vaikutelman taas antaa Kerleyn romaanin kansikuva, jonkamoista ankeutta en ole nähnyt sitten 1970-luvun. Kirja ei objektina herätä piirunkaan verran kiinnostusta, joten sen tod. näk. löytänevät pokkarihyllystä vain vannoutuneet tosifanit.

Pääsiäisrikoksia, osa 2 (Hollywood style)

yovuoroPääsiäisdekkareissani on maantieteellisesti suurta hajontaa: suoraan Pohjanmaalta hyppäsin Concordella Losiin, jossa kohtasin Renée Ballardin, Michael Connollyn uuden etsivähahmon teoksessa Yövuoro (Gummerus, 2018, suom. Tero Valkonen). Amerikkalaisen dekkariskenen tuntemukseni on hataraa, mutta ilmeisesti Connolly kuuluu ainakin myyntitilastoissa sen kärkeen. Sain tämän teoksen yllätyslähetyksenä kustantajalta, muuten en ehkä olisi teokseen tutustunut.

Renée Ballard tekee LA:n poliisivoimissa rivipoliisin yövuoroa, johon hänet on määrätty sen jälkeen, kun valitti entisen esimiehensä harjoittamasta seksuaalisesta ahdistelusta. Nousujohtoinen ura on katkennut hänellä jo nuorena, ja yövuorossa hänen tehtävänään on lähinnä kirjata rikoksia varsinaisten etsivien selvitettäväksi. Renée on myös äskettäin eronnut, sinkku ja suht yksinäisen oloinen hahmo. Nuorehkon naisen ainoa tukipilari maailmassa on isoäiti, joka asuu pitkän ajomatkan päässä Losista. Hän on puoliksi havaijilainen, ja hän on viettänyt suuremman osan elämästään Mauilla surffatessa kuin suurkaupungissa. Poliisiksi hän on ryhtynyt kutsumuksesta toimittuaan ensin muutaman vuoden rikostoimittajana. Surffaaminen on vaihtunut sup-lautailuksi, ja kirjassa vietetäänkin nautinnollisia hetkiä Tyynenmeren aalloilla.

Yövuoro edustaa jouhevaa ja loogis-lineaarista dekkariperimää, jossa vietetään aikaa myös poliisiasemalla ja rikosteknisissä tutkimuksissa. Teoksessa tapahtuvat rikokset liittyvät pornoteollisuuteen ja transfobiaan, mutta myös huumekauppa on mukana kuvioissa. Ylipäänsä ihmiskunnan seksuaalisuuden kirjo on läsnä moninaisuudessaan, enkä päässyt täysin perille Ballardin omastakaan suuntautuneisuudesta. Koska poliisit teoksessa kutsuivat toisiaan pitkälti sukunimillä, en pysynyt kärryillä kaikkien sivuhahmojen sukupuolesta. Tai ehkä teoksessa pyrittiin jopa hälventämään perinteisiä sukupuolimääritteitä, mene ja tiedä.

Koska kyseessä on sarjan aloitusosa, siinä tutustutaan Ballardin henkilöhistoriaan suht perusteellisesti. Rikosten teon aika-akseli on lyhyt, toimintaa ja jännitystä piisaa, mutta rikokset eivät lopulta ole raaimmasta päästä. Poliisien keskinäiset kahnaukset ja valtasuhteet nousevat jopa tärkeämmäksi teemaksi kuin uhrien selviytyminen.

Positiivista teoksessa oli se, että ainakaan se ei kuvannut kaupungin pintaliitäjien, julkkisten tai julkkisteollisuudesta rikastuneiden elämää, vaan aivan tavallisia kaupunkilaisia, joista vain harvoilla oli unelmatehdas käynnissä omassa päässään. Pornobisneksissäkään ei ollut paljon glamouria, vaikka yksi sivuhenkilö elätti itseään niin ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana kuin satunnaisena näyttelijän sijaisena. Kaupungin valtavaan kodittomuusongelmaan viitattiin monessa kohtaan, kuten myös varattomien heikkoon terveydenhuoltoon.

Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.