Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Mainokset

Rakkausulkoilulla Rivieralla

monamour_3_1Meneekö parisuhde pilalle, jos sen osapuolet ovat tottuneet leikkaamaan varpaankynsiään toistensa seurassa? Ja mitä tapahtuu niille, jotka merkitsevät tekemänsä kotityötunnit viikottaisiin Excel-taulukkoihin? Pitääkö perhe-elämässä naisen olla kaikkeen venyvä projektipäällikkö? Ja mitä seuraa siitä, kun kotirouva alkaa pukeutua pelkkiin collegehousuihin tai leggingseihin?

Helena Liikanen-Renger on kirjoittanut ”vertailevan tutkimuksen” ranskalaisen ja pohjoismaisen parisuhteen säännöistä hyväntuulisessa teoksessaan Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena, 2018). Liikanen-Renger tunnetaan bloggarina ja freelancer-toimittajana, joka tekee töitä kotonaan Ranskan Rivieralla. Olen myös lukenut (mutten arvioinut) hänen aiemman teoksensa ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Maman finlandaise: poskisuukkoja ja perhe- elämää Etelä-Ranskassa (Atena, 2016). Molemmat teokset valitsin pinnallisesti houkuttelevien kansikuvien perusteella.

Teokset toki komppaavat toisiaan, mutta ovat myös ilahduttavalla tavalla erilaisia. Lastenkasvatuskirja pohjautui enemmän kirjailijan omiin kokemuksiin, kun taas Mon amouria varten on haastateltu pariskuntia ja eronneita eri puolelta maata, hyvin erilaisista taustoista. Ääneen pääsevät niin sateenkaariparit, avoimen suhteen kannattajat kuin uraohjukset, unohtamatta senioreja, jotka ovat eläneet aikuisikänsä yhdessä parisuhteessa.

Parisuhteen vaalimisesta tuntuvat lähes kaikki kirjaan haastatellut olevan yksimielisiä: lasten synnyttyä on tärkeää järjestää pariskunnan keskenäistä aikaa, ”rakkausulkoilujen” muodossa, jolloin muistellaan suhteen kiihkeitä alkuaikoja. Ranskalaiset myös tuntuvat panostavan tähän taloudellisesti, maksamalla lastenhoidosta ulkopuoliselle avulle. Ranskan lomakohteissa tämä tarve otetaan myös vakavasti, eli perhelomilla ei ole tarkoitus vain venyttää pinnaa lapsiystävällisten aktiviteettien parissa.

Ranska ei kuitenkaan ole mikään yksiavioisten, elämänmittaisten liittojen mallimaa, vaan tämänhetkinen avioerojen todennäköisyys on jopa korkeampi kuin Suomessa. Eroprosessit ovat usein raskaita ja monimutkaisia oikeustaisteluja, joissa varsinkin kotona pitkään olleelle usein määritellään hintavia elatusmaksuja. Onkin kiinnostavaa, kuinka ranskalaisten käsitykset parisuhteen tasa-arvosta ovat kehittyneet, kun maa kuitenkin tunnetaan feministisen ajattelun kärkimaana. Käytännön tasolla feministinen ajattelu on kai johtanut varsinkin siihen, että yhä harvempi haluaa mennä naimisiin (varsinkaan kirkossa), vaan maassa on nykyään yleistä viettää PACS-juhlia rekisteröidyn parisuhteen kunniaksi.

Teos on kepeää, elämäniloista, kuplivaa luettavaa, jossa arjen pienistä iloista löytyy lohtua ja viisautta. Se varmasti ilahduttaa kaikenlaisissa monikulttuurisissa suhteissa eläviä, koska kirjassa mainitut kulttuurierot eivät rajoitu vain Ranskan ja Suomen välille. Ei siinä esitellä ranskalaista kulttuuria minkäänlaisena romantiikan mallimaana, mutta se tarjoaa peilin, jonka kautta lukija voi peilata omia käsityksiään romanttisesta rakkaudesta. Ahdistavinta teoksessa oli kuvaukset ranskalaisten naisten normatiivisesta ulkonäkökeskeisyydestä, tai tuli mieleen kysyä, eikö kirjailija ole maassa asuessaan törmännyt lainkaan vaihtoehtokulttuurien edustajiin.

Kirjassa on hauskaa kuvitusta myös sisälehdillä, ja ylipäänsä se on elegantti poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta kulttuurista. Jos lukija ei ole kiinnostunut parisuhteensa kehittämisestä, kirjaa voi lukea myös matkakirjana, sillä siinä verrataan varsinkin Pariisin ja Etelä-Ranskan eroja. En usko, että Mon Amour jättää ketään lukijaa kylmäksi – sen vinkkejä voi kukin tahollaan ottaa käyttöön tai jättää käyttämättä. Itse olisin voinut allekirjoittaa lähes kaiken tuosta aiemmasta lastenkasvatuskirjasta, mutta tämän teoksen viisauksiin suhtaudun lempeän humoristisesti.

Painajainen nimeltä all inclusive

seireeniMitä kaikkea voi kytkeytyä ”viattomaan” all inclusive-risteilyyn? Mikä mahdollistaa eurooppalaisten ja amerikkalaisten luksusristeilemisen Välimerellä ja Karibialla? Voiko pienintäkään maailmantuskaa poteva tehdä olonsa mukavaksi laivassa, jossa velkavankeudessa elävät henkilökohtaiset huonepalvelijat huolehtivat tarpeistasi? Kenen selkänahasta luksus revitään, tuntuuko loma ansaitulta?

Kaikkeen tähän, ja paljon muuhun vastaa Pauliina Susi uusimmassa dekkarissaan Seireeni (Tammi, 2017). Aiemmista dekkareista tuttu Leia Laine poistuu teoksessa mukavuusalueiltaan, sillä hänen siskonsa Ripsa pyytää hänet yllättävästi mukaan synttäriristeilylle. Lääketeollisuudessa uraa tehneellä siskolla on varaa piffata reissu siskolleen, jonka flaksi työelämässä ei ole ollut yhtä auvoisaa. Leia on tohtoriksi väitellyt maailmanparantaja, joka tunnetaan kansallismielisissä piireissä ”Seksi-Leiana”. Teoksen alkaessa hän on joutunut vaihtamaan aktivistin uran tylsään työhön vakuutusyhtiössä.

Dekkariksi Seireeni on ihmissuhdepainotteinen, ja keskittyy pitkälti sisarusten kompleksiseen suhteeseen. Ripsa-siskon hahmo on kieltämättä herkullinen, ja hän toimii idealistisen isosiskonsa säälimättömänä peilinä.  ”Tyttöjen reissu” merkitsee kuitenkin Ripsalle railakasta ryyppäämistä, eikä hän panisi pahakseen pientä syrjähyppyä komean miehistön jäsenen kanssa. Leia taas keskittyy laivan henkilökunnan elinoloihin tutustumiseen, eikä osaa jättää tutkijan rooliaan hetkeksikään syrjään.

Teos on sivumäärältään varsinainen järkäle, mutta minut se imaisi niin, etten e-kirjana edes huomannut tekstin pituutta. Itse pidän kirjoissa, joissa matkustetaan ja voin lukea kuvauksia myös stereotyyppisistä turistimatkoista. Teoksen aika-akseli on viikon verran, ja siinä ehtii tapahtua suunnattomasti. Teoksen sivujuoni, paperittomien venepakolaisten auttaminen, on toki koskettava, mutta hieman ennalta-arvattava. Sen sijaan kuvaus maahanmuuttokriittisistä piireistä Suomessa, ja Leiaan kohdistuva stalkkaaminen pitivät jännitystä yllä yllättävällä tavalla.

Teos tuntui astetta viihteellisemmältä kuin Suden aiemmat dekkarit, mutta perussävy pysyi edelleen poliittisesti kantaanottavana. Pauliina Susi kuuluukin Kati Hiekkapellon rinnalla luottodekkaristeihini, joiden teoksissa on myös aimo annos feminististä särmää. Ja kun vertaan tätä vaikka äskettäin lukemaani Ruth Waren bestselleriin Nainen hytissä 10, niin kyllä tässä jännityksen taso pysyi paljon intensiivisempänä. Risteilyaluksista näkyy olevan dekkareita enemmänkin, enkä ole ollut niistä kaikista kiinnostunut. Tässä teoksessa oli sopiva määrä huumoria ja itseironiaa, ja uskoisin, että joku voisi innostua tästä pelkän matkakuvauksenkin näkökulmasta. Esimerkiksi risteilyaluksen iltaohjelman feministinen analyysi oli rapsakan herkullista.

Itse olen juuri nyt niin rahaton ja väsynytkin, että luultavasti lähtisin moraalittomalle ökyristeilylle, jos ilmaisen lipun sellaiselle saisin. Mutta mieluummin lähtisin Karibialle kuin Välimerelle, koska siellä en joutuisi suremaan mereen hukkuneita pakolaiskohtaloita. Love Boat-fiiliksiä tässäkin parodioitiin, varsinkin naisten lankeamista univormupukuisten perämiesten viipyilevien katseiden alla.

Teos jätti myös lukijansa odottamaan jatkoa niin Leian ihmissuhdekuvioiden kuin hänen aikuisen tyttärensä tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Pääseekö Leia koskaan loatusta maineestaan Suomessa, ja onko Suomella enää mitään annettavaa Leialle? Mitä tapahtuu, jos Leia kokeilee suomimiestä välillä? Kaikkeen tähän jään odottamaan vastauksia. Ja vaikka en ole vielä lomalla, niin tämä tuntui täydelliseltä lomakirjalta.

 

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.