Rollaattorilla kohti fantasiahäitä

RimpeläLuin jo alkutalvesta arvion Anna Rimpelän esikoisromaanista Pitkään meni ihan hyvin (Otava, 2018), ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden, vaikka geriatrista huumorikirjallisuutta onkin tullut luettua hieman liikaa. Teos kuulosti räväkämmältä kuin Mielensäpahoittajat ja Ehtoolehdot yhdessä, ja sain vaikutelman, että siinä rikottaisiin joitain ikääntymiseen liittyviä tabuja. Teokseen oli myös pitkä varausjono kirjastossa, joten sain sen e-kirjana noin kolmen kuukauden odottelun jälkeen.

Tunnen huonosti suomalaisen standup-komiikan kenttää, mutta tieto, että kirjailija on suht menestynyt koomikko ja näyttelijä, lisäsi myös odotuksiani. Teos olikin varsinkin alkupuolella varsin teatraalinen, koska sen päähenkilö, Aino Ritari rakastaa pitkiä monologeja ja on harvinaisen huono kuuntelemaan muita. Aino on myös yksinäinen, mutta pitää kiinni oikeudestaan asua kotonaan. Hänellä on jo paljon vaivoja, ja hän on harvinaisen lahjakas viranomaisten työllistämisessä. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että lähipiirissä ja naapurustossa herää kysymyksiä Ainon kotona pärjäämisestä.

Ainon naapuriin muuttaa rivitalon putkiremonttia pakoon toinen eläkeläinen, Seppo Miekk’oja, joka on perinyt kämpän vasta kuolleelta serkultaan. Reinon kuoleman havaitsi postimies, ja asuntoa on pitänyt tuulettaa kunnolla kalman hajuilta. Seppo on leskimies ja entinen verovirkailija, jonka elämänhallinta on neuroottista. Päivät eivät meinaa millään kulua, vaikka hän on vapaaehtoistöissä työväenopiston kirjastossa. Uudelle asuinalueelle muutettuaan hän keksii ryhtyä vastaanottokeskuksen ystävätoimintaan, mikä tuo hänen elämäänsä aivan uutta säpinää.

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen kerrostaloon ja lähiöön. Kaupunkia ei mainita; itse kuvittelin tapahtumat pääkaupunkiseudulle, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa suurempi kaupunki meren rannalla. Rimpelä mainitsee jälkisanoissaan, että sai inspiraation teokselleen pikku-uutisesta, jonka mukaan oululainen seniorirouva oli kävellyt vahingossa rollaattorilla mereen.

Olin teoksen alkuasetelmasta aivan liekeissä, ja pidin varsinkin Aino Ritarin henkilöhahmon kielestä ja todella erikoisista arkihavainnoista. Toki hänen havaintoihinsa mahtui myös tyypillisiä kliseitä (kuten nykynuorison muodin ihmettely), mutta ainakaan liiasta tavallisuudesta häntä ei voinut syyttää. Lukija saa ihmetellä hänen touhujaan seuratessa, onko hänellä alkava alzheimer, mielenterveyden ongelmia vai johtuvatko fantasiat vain hänen rikkaasta mielikuvituksestaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, ja koin tapahtumissa lievää toistoa/puuduttavuutta toisessa puoliskossa. Eniten nauroin Ainon havainnoille seurakunnan diakonia- ja lähetyspiireistä, koska olen juuri keskellä diakoniatyön harjoittelua, ja tapaan paljon ikäihmisiä. Kun Aino ampaisee lähetysiltaan kysymään Afrikan-lähettiläiltä mustan miehen sänkytaidoista, siinä on kohtaamishaastetta kerrassaan. Aino on myös tyytymätön lähiseurakuntansa tarjontaan, ja antaa rehellistä palautetta.

Teoksen pääteemaksi nousee vanhan naisen seksuaalisuus, ja tätä teemaa Rimpelä käsittelee ronskisti. Ainon heräävä seksuaalisuus hämmentää, varsinkin, kun se kohdentuu fantasiaan senegalilaisesta heimopäälliköstä. Tässä komediaa muuttuu myös paikoitellen tragikoomiseksi, koska ilmeisesti tarkoituksena on kuvata alkavaa muistisairautta, jossa monilla tulee vaihe, jossa seksuaalisuus ylikorostuu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tuollekin teemalle saa ja pitää nauraa. Minua nauratti se paikoitellen, mutta olin myös lukemastani hämmentynyt.

Kirjan ikäihmiset eiväi missään nimessä ole rasisteja, vaan pikemminkin monikulttuurisuuteen uteliaasti suhtautuvia. Aino on aikansa lapsi, joka on oppinut kaiken, mitä tietää Afrikasta, kirkon lähetysnäyttelyistä. Aino on nuorempana matkustellut Euroopassa, ja harrastanut lyhyitä suhteita paikallisten miesten kanssa. Vanhalla iällä hän on saanut käsityksen, että afrikkalaisille miehille voisi kelvata vanhakin vaimo, jos avioliiton kautta pääsee asumaan Eurooppaan. Ilmiö toki on marginaalisesti olemassa, ja siihen usein liittyy kauhistelua ja moralismia. On Rimpelältä rohkea veto kirjoittaa huumorilla aiheesta, joka varmasti herättää monissa ristiriitaisia tunteita.

Uskoisin, että Pitkään meni ihan hyvin on teos, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta ei varmasti jätä lukijoitaan kylmäksi. Itse haluaisin kuulla palautetta kirjasta ikäihmisiltä itseltään, sillä he usein ovat parhaita hovikriitikkoja. Koen myös, että kirjalla on potentiaalia dramatisointiin, ja välillä myös tuntui, että teos toimisi paremmin lavalla kuin luettuna tekstinä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s