Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s