Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s