Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Valkea voima_Final.inddTämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s