Salonkikelpoinen paskamyrsky

rakkaussotaOlipa kerran Ebba ja Horace, tukholmalainen aviopari ”paremmista piireistä”. Ebbasta tuli kirjallisuuden professori, ja Horace päätyi duuniin Ruotsin Akatemiaan. Ebba Witt-Brattström tunnettiin virallisena valtakunnanfeministinä, ja Horace Engdahl tyyppinä, jolla oli kunnia julkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittainen voittaja.

Pariskunta erosi vuonna 2014, ja eroa oli edeltänyt kiihkeä sotatila. Lapset olivat jo aikuisia, joten asia oli vain kahden eläkeikää lähentelevän aikuisen järjestelykysymys. Ebba oli juuri muuttanut Helsinkiin hoitamaan kirjallisuuden professuuria, ja häntä inspiroi kovasti Märta Tikkanen. Näin hän päätyi kirjoittamaan teoksen Vuosisadan rakkaussota (Into, 2018, suom. Jaana Nikula), joka omalla tavallaan jatkaa raivokkaan, mahdottoman parisuhteen problematiikan avaamista proosarunon muodossa.

Teoksen taustat ovat laajalti ruotsalaisten lukijoiden kollektiivisessa tietoisuudessa, sillä Ebban ja Horacen ero oli kuumaa lööppikamaa. Myös Horace on julkaissut oman versionsa tapahtumista teoksessaan Den sista grisen (2016). Ebban teos ilmestyi alun perin samana vuonna, ja se on jo sovitettu moneen kertaan teatterin lavalle. Ilmeisesti Ebba on ottanut voiton tässä kirjallisessa kilpalaulussa, mutta jäin silti ihmettelemään teosten suosiota, jopa kustantajien myöntävää julkaisupäätöstä.

Ilmeisesti teos todella kiinnostaa myös ulkomaailmaa, sillä huomasin siitä tulleen äskettäin myös englanninnoksen.

Ebban proosaruno-romaanissa ainoa itseäni kiinnostava osio on lähdeviitteet, joiden kautta teoksen piilomerkityksiä voi tutkailla vähän vähemminkin sivistynyt lukija. Mahtipontisuudessaan tyyli jäljittelee kai wagneriaanista oopperaa, ja pariskunnan riidoista saa kuvan, että suurin taistelu on liittynyt Ebban feminismiin. Horace on ollut väkivaltainen, ja Ebba on laittanut liiton jatkumisen ehdoksi terapiassa käymisen, mikä alkaa puuduttaa aviomiestä. Horace alentuu jatkuvaan huorittelemiseen, ja puolustaa perinteisiä sukupuolirooleja. Hän jopa kokee, ettei hänen arvoonsa kuulu kilpailu naisten kanssa, koska naisilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia käytössään kuin miehillä. Koko asetelma on valitettavan tunkkainen, ja ainakin minulla oli lukijana lähinnä vaivaantunut olo pohtiessani yhtäkään syytä, miksi tuota kirjallista rakkaussotaa olisi pitänyt jatkaa. (Kysymys, miksi jotkut toisilleen sopimattomat parit jatkavat toistensa piinaamista vuosikymmenestä toiseen, on toisen sfäärin kysymys, eikä kiinnosta minua paljoakaan.)

Luin myös alkuvuodesta Lauri Törhösen myrskyisän erokirjan Elämäni banaaninkuorena (2017), ja bloggasinkin siitä, mutta poistin kirjoitukseni MeToo-kampanjan vuoksi. Itsesensuuri on perseestä, ja tuo taitaa olla ainoa kerta, kun olen poliittisista syistä poistanut kirjoituksen, jonka suhteen muutin mielipiteeni ulkokirjallisista syistä.

Vibat teoksissa ovat hyvin samansuuntaiset, vaikka Witt-Brattström osaa pukea kiukkunsa ja koston kierteensä huomattavasti elegantimpaan muotoon. Kummankaan teos ei olisi takuulla noussut keskustelun aiheeksi (tai tullut edes julkaistuksi), elleivät kirjoittajat olisi olleet kohujulkkiksia. Myös heidän akateeminen uransa herättää kysymyksiä – Törhösen ura elokuvataiteen professorina toki loppui jo kauan ennen erodraamaa ja MeToo-kohua, mutta Witt-Brattström vaikuttaa edelleen lahden tällä puolella. Olisiko hän jopa perinyt Merete Mazzarellan pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tuolin?

Ja kun mietin, kuinka paljon iloa Mazzarellan omaelämäkerralliset teokset (joissa myös pohdiskellaan eroja ja uusia rakkauksia) ovat tuottaneet minulle, niin on pakko todeta, että Vuosisadan rakkaussota edustaa miltei viemärisarjaa. Ehkä voisin antaa teokselle vielä uuden mahdollisuuden näytelmänä (jossa teoksen musiikki pääsisi eloon), mutta luettuna teksti oli vain surkuhupaisa kokemus. Ehkä jopa Törhösen teos herätti minussa enemmän sympatiaa, koska hän kirjoittaa (kaikesta tuskasta huolimatta) jotain asiallista yhteishuoltajuudesta.

Voi olla Ebba Witt-Brattströmiltä viisas teko, ettei hän edes mainitse perikuntaansa nimillä erokirjassaan, muistelee vaan hämärästi onnenhetkiä kuunnellessaan lasten legoleikkejä talonsa yläkerrassa. Olen saanut hänestä tämän muutaman päivän googlauksen perusteella todella kiinnostavan kuvan feministiaktivistina, ja myös hänen taustansa saksalaisen vastarintaliikkeen aktivistin ja virolaisen pakolaisen tyttärenä herättää sympatioita. Hänellä on taatusti paljon muuta, raikkaampaa kerrottavaa kuin paskamyrsky Horacea kohtaan.

Sitä odotellessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s