Karjalaisen väliverhon kertomaa

svärd veraRuotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s