Matkantekoa ennen selfie-keppejä

saagojen kutsuMatkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s