Jamssikepin uskomaton maailmanmatka

TaivaanpalloOlen kesän aikana pohtinut omaa lukemiseni filosofiaa, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen: luen pitkälti ”löydettyjä” kirjoja hakuammunnalla, lukemistani pahemmin suunnittelematta, ja koen suurinta nautintoa lukijana silloin, kun mikään ulkopuolinen taho ei ohjeista minua lukemisessani. Tämän vuoksi bloggarina minun on vaikea osallistua lukuhaasteisiin, enkä aina myöskään onnistu lukemaan kaikkia saamiani arvostelukappaleita – en aina edes kiinnostavia sellaisia.

Anarkisti olen siis myös lukemisen saralla – en kykene asettamaan itselleni tavoitteita lukijana, ja usein määrä korvaa laadun. Tämä asenne sai minut vaikeuksiin akateemisessa maailmassa, koska päädyin jatkuvasti harhapoluille myös teoreettisen kirjallisuuden saroilla, eli en kyennyt fokusoimaan kunnolla valitsemiini tutkimusaiheisiin. En voi tunnustaa, että luin Cathy Kellyä työajalla, mutta aika usein luin kaikkea aiheen vierestä, mutta en itse aiheesta. Olen sekä lukemiseni että kirjoittamiseni suhteen sivupolkujen ja turhien anekdoottien superasiantuntija. Toisin sanoen minua vaivaa ADHD:n lievempi muoto ADD, ja kärsin päivittäin keskittymishäiriöistä.

Tänä vuonna olen lukenut kaksi romaania, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen luultavasti lukenut parisenkymmentä romaania kuussa, lukutahtini on ollut maaninen, koska pääni ei tunnu pysyvän koossa ilman jatkuvaa ”muualla” elämistä. Ympäröivä todellisuuteni on monessa suhteessa hankala, ja herkkänä ihmisenä reagoin voimakkaasti varsinkin maamme poliittiseen ilmapiiriin. Ellen lukisi näin paljon, joutuisin luultavasti ryhtymään päätoimiseksi mielenterveyskuntoutujaksi. Luen myös paljon siksi, että se on ainoita harrastuksia, joita voi jatkaa ilmaiseksi.

Tänään olen saanut loppuun romaanin, joka toivon mukaan hidastaa maanista lukutahtiani ainakin hetkeksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on lukenut jotain niin loistavaa, ettei halua palata keskinkertaisen viihdekirjallisuuden pariin? Sen tunteen, kun on todella matkustanut loisteliaasti kauas, ja ehkä myös ylittänyt omia mukavuusalueen rajojaan ilman, että se tuntui vaivalloiselta? Kiivennyt hengästymättä Himalajalle?

Tällaisen efektin minussa sai aikaan Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava, 2018). Olen lukenut Jaloselta aiemmin kolme teosta, ja arvostanut hänen näkökulmaansa isien ja poikien suhteista, mutta varsinaisesti hänen maskuliiniset kasvukertomuksensa ja fiksaatio 1960-lukuun eivät ole tuntuneet omimmalta aihepiiriltä. Vuonna 2016 olen blogissani listannut Jalosen Miehiä ja ihmisiä parhaiden kotimaisten romaanien ryhmään, mutta en ole saanut edes aikaan siitä arviota, koska minulla ei ollut kirjasta mitään omaperäistä sanottavaa.  Parhaiten Jalosen aiemmista kirjoista muistan oudohkon pyramidiaiheisen teoksen, joka kyllä sekin hieman pitkästytti insinöörinäkökulmineen.

Mutta herttileijaa Taivaanpalloa. Siinä ei ollut yhtään tylsää sivua eikä turhaa juonenkäännettä. Siinä siis matkustetaan 1600-luvun brittiläiseen imperiumiin, orjareiteille kohti St. Helenan saarta ja sieltä takaisin Lontooseen. Siinä harjoitetaan vakavasti astronomiaa, mikä on aihe, josta en noin yleensä jaksaisi lukea kuin ehkä Wikipedia-artikkelin. Siinä myös käsitellään tuon ajan uskonsotia, protestanttien ja katolilaisten taistelua hengellisestä maailmanherruudesta. Ja siinä mennään syvälle kuusivuotiaan Angus-pojan mieleen – pojan, joka on ehkä jopa liian terävä pysyäkseen turvassa maailmassa, jossa ”jamssikepeillä” on oma, merkitty paikkansa.

Olen saarihullu, ja se, että joku suomalainen kirjailija sijoittaa teoksensa kaukaiselle St. Helenan saarelle (jonka suurin osa suomalaisista muistaa vain Afrikan tähti-pelistä) aiheutti minussa jo pienen riemunkiljahduksen. Jalonen kuvaa saaren luontoa, lintuja ja kasveja uskomattomalla elävyydellä, ja sijoittaa sen keskelle kurittomia kakaroita, jotka heittelevät toisiaan kaktuksenpalasilla. Saarella asuu Britanniasta tulleita siirtolaisia ja muista siirtomaista tulleita orjia, ja hankalaksi heidän asemansa tekee paikallisen kuvernöörin asettama matkustuskielto. St. Helena on kirjaimellisesti vankila myös niille, jotka eivät ole rikoksiin syyllistyneet, ja kiristyvät poliittiset olot aiheuttavat monissa paikallisissa asukkaissa kasvavaa pakokauhua.

Teos seuraa Angusin elämää kuudesta vuodesta kolmentoista vuoden ikään, jolloin hän on jo professori Halleyn oppipoikana Lontoossa. Angusin karkaaminen saarelta on huikea seikkailukertomus, missä Jalonen pääsee yhteen lempiteemaansa, purjehdukseen. Minulla on myös vaikea suhde purjehduskirjoihin, mutta tässä tautinen ja vaivalloinen merimatka sujui kuin vettä valaen. Myös kuvaus poikkeuksellisen kylmästä talvesta Lontoossa ja Thames-joen jäätymisen aiheuttamista komplikaatiosta oli harvinaisen runollinen. Myös kirjan nimi on harvinaisen osuva, ja pitää sisällään humoristisen yllätyksen, johon en osannut varautua.

Mikä siis oli Halleyn komeetta, ja mitä kummaa lontoolaiset näkivät talvisella taivaalla 1600-luvun lopussa? Millaisia uskomuksia ihmisillä oli liittyen taivaalla näkyviin outoihin valoilmiöihin? Jalonen on tehnyt valtavan työn sukeltaessaan 1600-luvun kansanuskomuksiin ja käsityksiin maailman järjestyksestä. St. Helenan saarella suurinta kauhua herättävät bansheet, jotka lienee matkustaneet sinne purjelaivalla jostain Irlannin tai Skotlannin rannikolta. Ehkä banshee vie myös Angusin rakkaan serkun Thomasin, joka on kasvanut hänen perheessään kuin veljenä.

Luen Taivaanpalloa myös uskottavana postkoloniaalina fiktiona, vaikka se keskittyykin itse kolonialismin aikaan. Teos ansaitsisi myös käännetyksi tulemisen, ja uskoisin sille riittävän lukijakuntaa juuri englantia puhuvassa maailmassa. Olen ihmeissäni, ellen näe teosta tämän vuoden Finlandia-finalistien joukossa – ellei sitten Finlandia-raati painota taas uusia tulkintoja suomalaisuuden ytimestä. Minua tässä kirjassa viehätti lähes järkyttävällä tavalla juuri fiktiivisyys – se, että Jalonen pystyy luomaan lapsihahmon, jonka asema tässä maailmassa on marginaalinen ja uhattu, mutta joka juuri siitä asemasta onnistuu näyttämään kolonialismin vääryydet paljon tehokkaammin kuin etuoikeutettu aikuinen.

Kirja olisi ollut huomattavasti tylsempi, jos se olisi kirjoitettu herra Halleyn näkökulmasta. Olen lukenut viime aikoina monia (lähinnä kotimaisia) teoksia, joissa päähenkilönä on ollut joku historian merkkihenkilö, mutta etuoikeutettujen, valtaapitävien miesten näkökulma alkaa jo tympiä. Lukija voi tietysti spekuloida, kuinka lahjakkaan Angusin käy – pystyykö hän nousemaan luokka-asemassaan, vai jääkö hän ikuisesti palveluskunnan keittiön puolelle juomaan laimennettua olutta.

Taivaanpallo on romaani, joka puhutteli minua kaikilla mahdollisilla tasoilla. Historiallisena romaanina se onnistui sivistämään minua luonnontieteistä vaivattomasti, matkakertomuksena se vei luomiskertomuksen ihmeiden kaltaiseen maailmaan, ja lapsen kasvukertomuksena se kosketti olematta liian sentimentaalinen tai imelä. Oma käsitykseni tästä maailmasta ei ole aivan sama kuin toissapäivänä, ja tähänkin teokseen päädyin lähes sattumalta.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Jamssikepin uskomaton maailmanmatka

  1. Kiitos! Tartun tähän kirjaan varmasti kirjoituksesi jälkeen. Sanot olevasi saarihullu. Oletko sattumoisin törmännyt Judith Schalanskyn kirjaan Atlas of Remote Islands – Fifty islands I have not visited and never will?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s