Den nya Nobel – uudet kirjalliset Euroviisut?

En ole paljon ehtinyt seurata Ruotsin Akatemian ja kirjallisuuden Nobel-palkintoon liittyvää seksuaalista häirintäskandaalia ja taloussotkuja. Aihe ei suorastaan kiinnosta, mutta tänään innostuin vähän, kun huomasin Den Nya Nobel-kisan olevan avoin koko maailman kirjafriikeille. Äänestys on avoinna 14.8. saakka, ja ehdokkaita on 48.

Listojen ja tilastojen rakastajana laskin ne kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja ne ovat: Jamaica Kincaid, Donna Tartt, Chimamanda Ngozi Adichie, Jón Kalmar Stefansson, Johannes Anyuru, Elena Ferrante, Don de Lillo, Siri Hustvedt, Sofi Oksanen, Haruki Murakami, Amos Oz, Jessica Schiefauer, JK Rowling, Jeanette Winterson, Jonas Hassen Khemiri, Neil Gaiman, Arundhati Roy, Zadie Smith, Kerstin Ekman, Ian McEwan, Ngugi wa Thiong’o, Marilynne Robinson, Margaret Atwood, Joyce Carol Oates, Paul Auster ja Nnedi Okorafor.

Ranking-listan ovat koonneet ruotsalaiset kirjastonhoitajat, mutta jään ihmettelemään listan epätasapainoista maantieteellistä ja kielellistä profiilia. Ruotsalaisia kirjailijoita listalle mahtuu 12, mikä on käsittämätöntä ottaen huomioon marginaalisen kielialueen ja kotikenttäedun. Suurinta osaa ruotsalaisista kandidaateista en tunne edes nimeltä. Aasialaisia kirjailijoita listalla näkyy olevan tasan 2 ja afrikkalaisia 3. Eteläamerikkalaisia tai australasialaisia ei lainkaan. Suuri osa ns. maailmankirjallisuudesta on joko julkaistu englanniksi tai tullut tunnetuksi englanniksi käännöksinä.

Listalle mahtuu monia suursuosikkejani, jotka eivät tosiaankaan kekkuloi lentokenttien bestseller-hyllyjen kärjessä. Jamaica Kincaid ja Marysé Conde ovat päässeet listalle karibialaisina yllättäjinä, mikä on aivan mahtavaa. Myös Neil Gaimanin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nimien näkeminen tuotti minussa riemun kiljahduksia. Scifi-kirjailijat harvemmin pääsevät yleisemmille palkintolistoille.

Kaikkien aikojen suosikkejani listalla edustavat Jamaica Kincaid, Haruki Murakami, Amos Oz ja Jeanette Winterson -ja nämä neljä ovat hyvin eri tyyppisiä kirjailijoita, joista pidän eri syistä. Näistä neljästä maailmaani on avartanut eniten Winterson, joka kirjoittaa tutusta ja turvallisesta Britanniasta miltei sukupuolettomasta genderqueer-näkökulmasta. Murakami ja Oz ovat vaikuttaneet minuun eniten kirjoittajana, kun taas Kincaidin teoksista olen löytänyt lähes samaa sielunkumppanuutta kuin Sara Suleri Goodyearin – naisen, jonka tekstejä tutkin kahdeksan vuotta elämästäni.

Murakamia ja Ozia olen pitkään veikannut nobelisteiksi, mutta palkinto ei vieläkään ole osunut kummallekaan. Atwood on ollut kotijumalattareni teinistä saakka, mutta hän on myös niin ikoninen hahmo, etten koe enää saavani hänen tuotannostaan paljoa uutta irti.

Kannattaako tähän äänestykseen siis osallistua? Itse äänestin läpällä, vain protestoidakseni ruotsalaisen kandidaatin mahdollista voittoa, mikä on kovin todennäköistä. Huomaako kilpailua monikaan Ruotsin ulkopuolella? Ja koska en osannut valita ikisuosikeistani, äänestin kansallismielisesti Sofi Oksasta, puhtaasti Euroviisuhengessä – kun kerrankin saa äänestää suomalaista. Toki arvostan Oksasta kirjailijana, ja olen iloinen siitä, että hän on päässyt mukaan näin kirjavaan joukkoon. Ainakin hän vaikuttaa huomattavasti ”vakavammalta” ja globaalisti kiinnostavammalta kuin suurin osa ruotsalaisista kandidaateista.

Monet maahanmuuttajaystäväni ovat lukeneet suomalaisista kirjailijoista vain Oksasta. Ja kerrassaan mahtavaa on Oksasen monet käännökset muillekin kielille kuin englanniksi. Olen itsekin jaellut The Purge-romaania monille suomea puhumattomalle kaverille, ja voisin myös jaella Tuomas Kyrön vastaavia käännöksiä. Kirjallisuuslähettilään virka kiinnostaisi, jos joku maksaisi minulle siitä palkkaa. Vink vink, työnantajat, olen tarjolla!

Autonaisen viimeisellä matkalla

Taidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

Rosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

Suomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämässä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Isolla rahalla reproduktiokumppaniksi

No niin, ihme on taas tapahtunut ja olen ollut melkein kaksi viikkoa lukematta fiktiota! Tämän efektin sai minussa aikaan Olli Jalonen, ja kiitos hänelle kuuluu myös siitä, että oma fiktion kirjoittaminen alkoi taas kiinnostaa. Ja kuten osasin ennustaa, oikein mikään uusi romaani ei Taivaanpallon jälkeen ole kiinnostanut. E-kirjahyllystä on moni teos palautunut kirjastoon lukemattomana, mutta viime metreillä pelastin niistä kiinnostavimman.

Tiina Laitila Kävlemarkin teoksesta Seitsemäs kevät (WSOY, 2017) olen kuullut hyvää muiltakin kuin kanssabloggareilta, mutta on kestänyt kauan ennen kuin olen saanut sen käsiini. Olin toissa vuonna innoissani hänen esikoisromaanistaan Karkulahti (WSOY, 2015) , joka oli raskaanpuolinen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva sukuromaani. Innostustani lisää, että Laitila Kävlemark kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, vaikka hän on asunut puolet elämästään Tukholmassa.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa liikutaan Tukholman, Edinburghin, Suomen ja Intian välillä. Siinä on ripaus tulevaisuusdystopiaa, vaikka siinä kuvattavat lähitulevaisuuteen (lähivuosiin?) sijoittuvat ilmiöt tuntuvat täysin todennäköisiltä. Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta, ja sen aiheuttamista globaaleista valtasuhteiden vääristymistä. Ahneudesta ja postmodernista yksinäisyydestä, ja ennen kaikkea ihmiskunnan reproduktiosta.

Kirjan hurjin henkilöhahmo on ruotsalainen Susanne, joka on naimisissa finnjävelinsä Markuksen kanssa. Markus on tehnyt uraa kansainvälisessä it-firmassa, mikä on vienyt perheen pitkille matkoille Bangaloreen. Susanne on koulutukseltaan toimittaja, mutta viime vuosina  hän on elättänyt perhettään bloggaajana. Suosituimman leivontablogin hän joutunut lopettamaan, koska se johti teini-ikäisen Matilda-tyttären kohtuuttomaan paisumiseen. Susannelle lihava tytär on hirveä imago-ongelma, ja hän joutuu fotoshoppaamaan tyttären kuvia rankasti ennen niiden laittamista medioihin.

Susannella on pakkomielle kolmannesta lapsesta, eikä hän karta keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Intiassa ollessaan hän keksii kohdunvuokrauksen mahdollisuuden, ja löytää Butterfly Clinicin, jonka kautta hänen reproduktiokumppanikseen tarjoutuu rikkaammasta elämästä haaveileva Padma. Padmalla on jo kouluikäinen Sani-poika ja itseään vanhempi, huonohampainen mies, joka pakenee vaimonsa siunattua tilaa. Padman  vaaditaan elävän raskauden aikana klinikalla, jossa hänen kantavuuttaan seurataan tieteellisesti tarkasti kuin siitoslaboratoriossa. 

Kirjassa on seitsemän hahmoa, joiden elämät yhdistyvät tavalla tai toisiinsa toisiinsa. Keski-ikäisten tukholmalaisten uraihmisten parisuhdevaikeudet limittyvät pohdintoihin maailman tilasta. Vaikka sen hahmot intialaisia ​​lukuun ottamatta edustavat porvarillista keskiluokkaa, heihin mahtuu myös särmää, eikä kaikista tyypillisimpiä ongelmia. Joidenkin yhteyksien kohdalla jäin pohtimaan niiden uskottavuutta, mutta fiktion maailmassa uskomattomat aasinsillat ovat joskus tarpeellisia.

Jäin koukkuun romaanin Intia-ulottuvuuteen, ja viittauksiin kohdunvuokrauskuvion irvokkuudesta. Padma ei myöskään ole viaton hahmo, vaan myös hänessä on inhimillistä ahneutta. ”Eurooppalaisen jättiläisen” synnytys ei ole mikään kevyt projekti, vaan hän joutuu kommunikoimaan Susannen kanssa Skypen kautta lähes päivittäin, mikä on emotionaalisesti kuormittavaa. Susannelle intialainen synnyttäjä on ainoa vaihtoehto, koska hän ei luota georgialaisten elämäntapoihin raskauden aikana.

Kirjan Skotlanti-ulottuvuus oli romanttisin, vaikkakin melankolinen. Ilmastonmuutoksen keskellä meteorologi-Peter etsii lohtua nuoruutensa Edinburghista ja yrittää päästä tutkimaan perhosia sen salattuihin puutarhoihin. Burnettin tyttökirjan koloniaalinen puutarha kasvaa komeaksi metaforaksi dystooppisen tulevaisuuden keskellä. Olen juuri kirjoittanut tekstiä Pakistanin Lahoren puutarhasta, jossa myös muistin Burnettia. Siksikin tämä teos kolahti, koska koin kulkevani kirjailijan kanssa niin rinnakkaisia polkuja.

Mikä sitten saa keski-ikäiset, reproduktiosyklinsä loppupäässä samoilevat mammat niin voimakkaasti toivomaan raskautta? Saako kuumeneva ilmasto naisten hormonitoiminnan sekaisin, vai onko raskaaksi tuleminen ainoa toivon elementti tilanteessa, jossa kaikki muu on epävarma? Raskauteen liittyi teoksessa myös koomisia ja irvokkaita puolia, ja pidin varsinkin arkisista havainnoista kypsien naisten vauvabuumista Södermalmin hipsterinurkilla.

Tunnustan, etten jaksanut lukea tarkkaan kappaleiden välien ”tietopläjäyksiä”, jotka tuntuivat hieman liiankin journalistisilta. Mutta Laitila Kävlemark on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja on selvästi halunnut herättää ilmastonmuutoksen aiheesta vakavampaakin pohdintaa. Tänä tukalana kesänä kirja tuntuu entistä ajankohtaisemmalta ja osuvammalta, ja koin jo eläväni sen todellisuudessa, en niinkään huomisen mahdollisessa maailmassa.