Diagnoosi: narratiiviyliannostus

toinen elämäPaluu blogin maailmaan kirjoittamistauon jälkeen takkuaa, mutta koitan nyt kepillä jäätä elämänfilosofisella esseellä, eli Pauliina Vanhatalon teoksella Toinen elämä (S&S, Helsinki). Kävin lukemassa sen Metso-kirjaston aulassa perjantaina sadetta pidellessä, ja lukemistani häiritsivät monet ulkoiset tekijät.

Vanhatalon aiempi omaelämäkerrallinen teos, Keskivaikea vuosi, oli tärkeä lukukokemus, ja monessa suhteessa tämä teos on jatkoa sen pohdinnoille. Keskiössä on edelleen tunnollinen, erityislahjakas ja erityisherkkä naiskirjailija, joka elää perhe-elämää puutaloidyllissä Pohjois-Pohjanmaalla. Hän tienaa kirjoillaan sen verran, että pääsee useamman kerran vuodessa tuulettamaan ajatuksiaan ulkomaille. Lapset ovat hänen elämänsä valo, mutta parisuhteessa alkaa näkyä puutumisen merkkejä.

Ehkä teoksen keskiössä on kysymys, pitääkö menestyneen taiteilijan elää räväkkää, ulkomaailmaa kiinnostavaa elämää. Kuinka paljon kirjailijan pitää kokea kuvaamiaan ilmiöitä, ja onko kirjailija uskottava, jos hän ei ole kokenut tiettyjä oletettuja siirtymäriittejä tai rajanylityksiä?  Entä sitten, jos ei ole koskaan ostanut pilveä, eikä edes tiedä, millä koodisanoilla diilereitä lähestytään? Entä, jos on lähes koko aikuisikänsä ollut saman miehen kanssa naimisissa, eikä sitä edeltävää suhdehistoriaa kukaan ole noteerannut? Ja mitä tapahtuu taiteilijakodissa, jossa suurin jännitys liittyy siemennäkkäreiden leipomiseen?

Toinen elämä on vähäeleinen, pohdiskeleva ja introvertti kirja, joka suurimmalla todennäköisyydellä ilahduttaa eniten paljon kirjoittavia ja lukevia keski-ikäisiä naisia.  Kuulun vahvasti kohderyhmään, ja pystyin samastumaan moneen havaintoon varsinkin kirjailijan nuoruusvuosista. Mutta sitten itse olen se henkilö, jolle on tapahtunut niin paljon, että elämässäni on todellinen narratiiviyliannostus, eikä sekään lupaa hyvää ihmisen luovalle toiminnalle.

En usko, että mitään vastausta kysymykselle ”kokemuksesta” on olemassa. Tylsintä olisi ehdottaa tervettä tasapainoa mielikuvituksen ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Tunnen monia ihmisiä, joiden mielikuvitusmaailma on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin muiden sex’ n drugs’ n rock’n roll, ja yleensä koen, että luovissa ihmisissä on molempia ääripäitä.  Pyrkimys balanssiin on yleensä kaiken luovuuden tappaja, ja Vanhatalo pohtiikin ansiokkaasti kysymystä, voiko ihminen saada samaan aikaan hyvän tarinan ja hyvän elämän.

Se taitaa olla äärimmäisen harvinaista.

Pidän kiinnostavimpana sellaisia kirjailijoita, joiden yksityiselämästä emme tiedä paljoa, ja joiden teemat ulottuvat joko menneisyyteen, tulevaisuuteen tai vieraisiin kulttuureihin. Kaikilla kirjailijoilla ei välttämättä esiinny tämän tyyppisiä identiteettikriisejä kuin mitä Vanhatalo kuvaa, tai jos niitä ilmenee, he prosessoivat niitä toisella tavalla. Tässä teoksessa ilahduttavinta oli kuulla, että Vanhatalo on löytänyt tiensä improteatterikurssille ja aikidoharjoituksiin – koska elämä pelkkien kirjojen luomassa kuplassa ei välttämättä tee hyvää kirjoittamiselle.

40 vuotta täyttäminen voi aiheuttaa ikäkriisejä myös muille kuin herkille kirjailijoille, ja tämä teos tarjoaakin hyviä pohdintoja parisuhteesta, ulkonäöstä, vanhemmuudesta ja oman tilan tarpeesta myös niille, joiden elämän keskiössä ei ole kirjallisuus. Toki kaikesta tästä on jo kirjoitettu, enkä löytänyt tästä teoksesta kovin vahvaa, uutta sanomaa. Sen sijaan mainion esseen kriteerit teos täyttää jo lähdeviitteiden tasolla, sillä Vanhatalo tarjoaa aivan mahtavia polkuja kansainvälisiin kirjailijoihin, joilla myös on ollut sanottavaa keski-iästä, parisuhteista ja ihmisyyden haasteista jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Tunnistin viitteistä lähinnä Rachel Cuskin, jolta olen lukenut matkakirjoja, mutta aika moni suosituksista lähti hankelistalleni.

Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos siinä olisi ollut roisimpaa itseironiaa. Vanhatalon havainnot itsestään lukiolaisena kanteleenopettajana ja opettajan sijaisena huvittivat, mutta näistä elämän fragmenteista olisi voinut kaivaa enemmänkin kierroksia. Niin, kaikki ihmiset eivät välttämättä käy läpi suurta kapinavaihetta elämässään, kun taas toisilla kapina ja provokaatio ovat ainoita tapoja olla olemassa. Minua todella fasinoivat ihmiset, jotka eivät ole koskaan rikkoneet lakia, tehneet asioita ”väärässä” järjestyksessä, tai edes fantasioineet aviopuolisonsa pettämisestä.

Jos ihminen aikoo kirjailijaksi, pahinta hallaa, mitä hän voi tehdä aivoilleen on lukea ns. normatiivisia tieteitä kuten kehityspsykologiaa tai kasvatustieteitä (nimimerkki, been there, done that). Miksi ihmeessä oletetaan, että ilman rajua teini-iän kapinaa ihminen jää hieman vajaaksi, tai että se tulee kostautumaan keski-iässä vielä suurempana kriisinä? Miksi ylipäänsä ajatellaan, että ihmisen elämä olisi idyllinen jatkumo, jossa kaiken kuuluu mennä oikeassa järjestyksessä?

Ongelmana Vanhatalon teoksessa on yhteiskunnallisen/poliittisen pohdiskelun lähes kokonainen puute. Jopa Keskivaikeassa vuodessa sitä oli (suhteessa terveyspalveluihin), mutta tässä teoksesta se loistaa poissaolollaan. Minua kiinnostivat ne siemennäkkärit, mutta juuri niistä olisin halunnut kuulla lisää analyysia: miksi luovien ja korkeasti koulutettujen ihmisten elämä on näinä päivinä niin ”kotiin päin vetävää” ja vaisua?

Ehkä Toinen elämä onkin uskottava ja järisyttävä dokumentti ajastamme Pöpilä-nimisen pääministerin hallituksen vuosina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s