Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

5 kommenttia artikkeliin ”Laivanvarustajien jalanjäljillä

  1. Nykyisin luen ehkä 100 kirjan vuositahtiin, etupäässä kaunokirjallisuutta. Suosin kyllä tätäkin esitystapaa, mutta ehkä enemmän perinteistä, vaikkakaan en ikivanhaa tyyliä. Jossakin Cuskin tyyliä oli verrattu Coetzeen kirjoitustapaan, mistä voisin olla samoilla linjoilla. Häneltä aikanaan luin melkein kaikki suomennetut.
    Sain juuri kirjan luetuksi, tavallista nopeampi lukutahti tekstin hyvästä vedosta johtuen.Mielenkiintoisia havaintoja ihmisistä melkeinpä liukuhihnalta, sivumerkintöjä vastaavasti tuli tuhkatiheään. Kävin läpi noita merkintöjä, ikäänkuin kertauksena ja siinä yhteydessä suurin mielenkiinto alkoi jnkv lopahtaa: joko tämä menee överiksi.
    Minusta teoksen tajunnanvirta oli kuitenkin melko helppolukuista, kertojan vaihtuminen ’lennossa’ joskus tuotti vaikeuksia huomata. Ja joukossa toki pitkähköjä lauseitakin. Epäilen kyllä jnkv, että vähempilukuisia kirjan teksti ei välttämättä suuresti houkuta

    • Kiitos blogivierailusta ja havainnoista! Enpä osannut vertailla tätä Coetzeen kanssa, hän ei ihan suurimpiin suosikkeihini kuulu, vaikka olen lukenut häneltä niitä historiallisempia romaaneja. Pitää tutkailla lisää tuota yhteyttä.

      • Coetzeelta parhaimmat kirjat luin ennen Nobelilla palkitsemista, niistä yksi, oisko ollut ’Maan sydämessä’ kirja jäi kesken, koska tuntui liian sekavalta. Myöhemmin luin jostain, että kuvaus esittikin psykoottisen ihmisen päänsisäistä tilaa. Palkinnon jälkeiset kirjatkin luin, mutta lähinnä ’vanhasta muistista’, niissä taisi joku/joitakin olla teos, joka ei ollut aiemmin kelvannut suomennettavaksi. Ei niissä aivan samaa vetoa enää ollut.

  2. Mulla Coetzeen 80-luvun tuotanto on ollut kierrätyskorituttavuus. Ainakin Michael K:n elämän olen lukenut. Nyt, kun googlailin lisää, niin huomasin, että André Brinkiä olen lukenut enemmän, ja hänen kirjojen kanssa on ollut työläämpää. Hävettää, kuinka vähän olen lukenut mustien eteläafrikkalaisten teoksia. Tässä blogissa olen arvioinut kahden tuotantoa, ja luen kuitenkin afrikkalaista kirjallisuutta aika paljon.

    Palasin Cuskiin tämän sananvaihdon jälkeen, trilogian toinen osa vaikuttaa vähän ryhdikkäämmältä. Postaan siitä pian…

  3. Minä en ole Brinkiä lukenut juuri lainkaan, pari kirjaa on jäänyt kesken, yhden olen saanut vaivasesti läpi. Kyllä Coetzee minun katsannossani on häneen verrattuna taitaja, oikeaan osoitteeseen on nobelit ja bookerit menneet. Brinkiä käsiteltiin aikanaan pienesti Kirsin kirjablogissa, silloin kun sinne kirjoittelin. Silloin samaan aikaan Brinkin tuoreesta kirjasta ilmestyi varsin teilaava HS-kritiikki . Muistaakseni blogiin kirjoittelijat ei olleet pahastikaan eri linjoilla.
    Coetzee kirjoittaa varsin pienieleisesti, ehkä siltä pohjalta on syntynyt täällä mainittu epäilys kyynisyydestä, jota hän ei minusta pätkääkään ole.Usein hänen kirjansa käsittelevät apartheidin aikaisia yhteenottoja eri väristen välillä, melko väkivaltaisiakin monesti. Kirjassa ’Barbaarit tulevat’ tuollaisessa yhteenotossa pahasti vammautunut musta nainen, päätyy minäkertojan, valkoisen miehen hellään pitkäaikaiseen hoitoon, pitkäaikaiseen, koska vammat ovat pahat.
    Etsin mielestäni Etelä-Afrikan mustia kirjlijoita, enkä heitä löytänyt. Eikä minun haullani löytänyt Googlekaan. Onkohan niin, ettei heitä järin paljon olekaan? Siis näitä Coetzeen, Gordimerin tasoisia?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s