Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s