Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s