Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

VodolazkinTeos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s