Feministi löytää tien kotiin

Naisten valtakuntaTeos: Choo WaiHong: Naisten valtakunta. Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma. (Minerva, 2018)

Käännös: Sirpa Saari

Mistä sain: E-kirjastosta

Etsin vastikään erästä kadottamaani amerikkalaista romaania 70-luvun naisyhteisöstä, jota en googlaamalla onnistunut löytämään. Halusin vain muistin virkistykseksi tsekata, minkä kirjan joskus teininä luin, mutta löysin paljon muuta kiinnostavaa. Nyt ei ole aika jäädä trippailemaan varhaisten feminististen muistojen poluille, vaikka utopiat, dystopiat ja reaalimaailman separatistiset kokeilut kiinnostavatkin.

Uusista kirjoista löysin sattumalta singaporelaisen Choo WaiHongin tietokirjan Naisten valtakunta, joka kertoo menestyneen yritysjuristin matkoista kuvitelluille ”juurilleen” Länsi-Kiinaan mosuo-heimon maille, Yunnanin maakuntaan. WaiHong on nelikymppinen sinkkunainen, joka kokee olleensa feministi nuoresta saakka eikä ole löytänyt tukea henkiselle kasvulleen bisnesmaailmasta. Rahaa hänellä on kertynyt sen verran, että downshiftaaminen loppuelämäksi lienee mahdollista.

WaiHongia kiehtoo mosuo-heimon kulttuurissa sen matriarkaalisuus ja matrilineaarisuus, tosin hän on tietoinen, että molemmat perinteet saattavat olla katoamassa. Mosuot ovat alkuperäiskansa, joiden pakanallinen perinne on vanhempaa kuin buddhalaisuus tai kiinalaisen sivilisaation tuoma filosofia. He palvelevat Gemua, vuorenjumalatarta ja Buddhaa samaan aikaan. Olennaista kulttuurissa on molempien sukupuolten vapaus pitää monia rakastajia, ja se, että lapsi saa identiteettinsä vain äidin suvun kautta. Isyys ei ole käsite, eikä isyyteen liity kulttuurisia velvoitteita, vaan miehet asuvat enimmäkseen äitiensä luona tai itsenäisesti naisista erillään.

Kulttuuria on tutkittu paljon, ja tämä on kepeä, subjektiivinen matkakirja aiheesta. WaiHong innostuu rakennuttamaan loma-asunnon unelmiensa maisemaan, ja viettää siellä aikaa kylän arvostettuna kummitätinä. Hän kokee saavansa tuossa kulttuurissa enemmän kunnioitusta kuin Singaporessa konsanaan, ja tutustuu useiden kummilapsiensa kautta perheisiin ja sukuihin, joissa on monenlaisia järjestelyjä. Suurin rooli hänellä on perinteisten juhlien elvyttäjänä, mutta hän myös sponsoroi monien nuorten ammattiopintoja läheisissä kaupungeissa.

Kirja on paikallisten perinteiden ja tapojen suhteen runsaan informatiivinen, mutta pidin sitä myös liian varovaisena ja pinnallisena. WaiHong ei mene kovin syvälle informanttiensa psyykeen, vaan kertoo enemmän heidän materiaalisesta selviytymisestään, kylän vuodenkierrosta ja miesten ja naisten työnjaosta. Kulttuuriin liittyvistä ongelmista hän kyllä mainitsee, joista suurimpia ovat insestin mahdollisuus (kun populaatiota on vain 40 000 eivätkä kaikki tiedä isistään, on hyvin mahdollista, että lähisukulaiset saavat lapsia keskenään) ja sukupuolitaudit, jotka ovat lisääntyneet huimasti alueelle kehittyneen turismin ja prostituution kautta.

Toisaalta tällainen varovainen kuvailu on paikallista kulttuuria kunnioittavaa, eli kirja on poliittisesti korrekti. Kirjan ulkokohtainen kerronta johtunee myös osittain siitä, että siinä kuvataan kulttuuria, jolla ei ole kirjallista ilmaisua ja jonka kieltä kirjailija opettelee hitaasti ymmärtämättä kuitenkaan syvällisesti sen käsitteitä. WaiHong asuu informanttiensa parissa, osallistuu heidän juhliinsa, käy naisten kanssa ulkona bilettämässä ja laulaa heidän laulujaan karaokessa, mutta kirjoittaa heistä edelleen kohteliaan vieraan tavoin.

Teos paranee loppua kohti, jossa päästään hieman tarkempaan analyysiin. Varsinkin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaansaamista muutoksista heimoalueilla ja viime ajan turismiteollisuuden vaikutuksista olisin halunnut lukea toisen kirjallisen lisää. Vaikutti myös, ettei paikallinen ”sinkkukulttuuri” ollut niin kiveen hakattua, vaan osa naisista päätyi asumaan pitkäaikaisen axiansa (rakastajansa)  parisuhteen kaltaisessa järjestelyssä vanhemmiten. Miesten ”riikinkukkokulttuurin” kuvaus oli melkein herkullisempaa kuin naisten budoaarien, mutta johtuen sukupuolten kulttuurisesta separatismista WaiHong ei päässyt tässä osallistumaan miesten rituaaleihin.

Kirjassa on upeita kuvia, ja se onnistuu ainakin monipuolistamaan kaltaiseni keskivertolukijan käsitystä kiinalaisista kulttuureista. Feminismin suhteen en menisi mainostamaan tätä teosta käänteentekevänä ”löytönä”, sillä feminismissä on paljon muustakin kyse kuin miesten ja naisten nukkumisjärjestelyistä. Yhteiskunnallisesti Choo WaiHong kirjoittaa enemmän kommunistisen Kiinan ja Singaporen yleisistä sukupuoleen liittyvistä rakenteellisista ja asenteellisista ongelmista kuin mosuo-kulttuurin, jota hän edelleen suht naiivilla tavalla pitää feministisenä ihanteena.

Mosuo-kulttuuri on hyvin fotogeenistä, ja näistä komeista ja kauniista etnologisista malleista on internet kuvia pullollaan. En yhtään ihmettele niitä nuoria perheitä, jotka juhlivat mieluummin lasten synttäreitä länsimaiseen tapaan, koska sain kuvan, että monella tapaa tuosta alueesta on jo tullut kiinalaisten turistien ulkomuseo. Tällaisessa museossa asumisen täytyy olla rasittavaa, ja kun kylistä kuolevat viimeiset lukutaidottomat mummot, kulttuurin säilyminen entisellään tuntuu erittäin epätodennäköiseltä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s