Lasillinen pelottavaa chileläistä

VyöryTeos: Niina Repo: Vyöry (Siltala, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Tänään, Aleksis Kiven päivänä, onnistuin lukemaan romaanin, jossa siteerattiin Kiven Oravan laulua. Romaani kertoo naisesta, joka on linnoittautunut idylliseen puutaloonsa stressiperäiselle sairauslomalle, ja jonka yksi pakkomielle on takan rakennuttaminen. Nainen viettää päiviä kotona mystisen Takkamestarin kanssa, joka tuntuu ottavan perheen asioiden hoitamisessa isomman roolin kuin remonttimiehen kuuluisi.

En tunne Niina Revon aiempaa tuotantoa, enkä muutenkaan tiedä hänen kirjailijanurastaan paljoa. Tämä on hänen seitsemäs romaaninsa, ja hän on myös kirjoittanut lastenkirjoja yhdessä edesmenneen Seita Parkkolan kanssa. Vyöry osui ja upposi minuun niin, että ihmettelen, miksi en ole hänen teoksiaan aiemmin huomannut.

Romaanin päähenkilö Sylvia on ammatiltaan arkistonhoitaja, ja hän käyttää työajastaan ison osan kirjoittamalla kirjeitä kuolleille historian hahmoille. Sylvian miehellä Rurikilla on heikosti menestyvä kalakauppa, eli hän kuljettaa tuoretta kalaa asiakkailleen kylmäautolla ovelta ovelle. Rurik on mennyt naimisiin Sylvian kanssa tietoisena tämän mielen hauraudesta, heillä on kaksi tytärtä ja ainakin ulkoisesti asiat mallillaan. Sylvia on hyvin omistautunut äiti, joka on jatkuvasti lastensa hyvinvoinnista huolissaan.

Kun perheeseen saapuu vaihto-oppilas Chilestä, asiat alkavat eskaloitua niin Sylvian päässä kuin perheen dynamiikassakin. 17-vuotiasta Karlaa epäillään milloin mistäkin, mutta samalla Sylvia haluaa auttaa nuorta naista tämän ongelmissa. Perheen oma tytär on vastavuoroisesti vaihtarina Chilessä, eikä Sylvia kestä henkisesti, ellei saa tyttäreltään päivittäistä ”kaikki ok”-viestiä. Karla käy asumassa kolmessa eri perheessä, ja hän katoaakin ainakin kerran. Ehkä Karla on patologinen valehtelija, mutta kaikki hahmot teoksessa ovat tavalla tai toisella epäluotettavia.

Harvoin olen innostunut näin paljon romaanista, jossa on täydellisesti epäluotettava kertoja. Vyöry ei ole varsinaisesti psykologinen trilleri (vaikka kategorisoin sen siksi tässä postauksessa muun genremääritelmän puutteessa), emmekä tiedä, tapahtuuko siinä edes rikosta, mutta ainakin itse koin sen lukijana kauhua. Nyansoitua, epämääräistä kauhua, joka johtuu Sylvian monista rinnakkaisista todellisuuksista. Sylvia on rasittava NIMBY:ilijä, naapurikyttä, ilmiantaja, feikkien rikosilmoitusten tehtailija, ammattihuolestuja. Paikoitellen hänen ulosantinsa muistuttaa myös Touretten syndroomaa.

Mielenterveyskirjana teos onnistuu siksi, että se ei yritä liiaksi diagnosoida Sylviaa ja hänen lähipiirinsä hulluja. Iltaisin Sylvia viettää enemmän aikaa netin keskusteluryhmässä nimeltä ”Vaihdetaan hulluja”, jossa ihmiset jakavat tarinoita hulluista elämässään, kuin aviomiehensä kanssa. Repo näyttää tässä oivasti internetin vertaistuen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia – ryhmä ei pelkästään voimaannuta Sylviaa, vaan antaa hänelle mahdollisuuden syventää sivupersooniaan. Sylvia on sairaalloisen kiinnostunut muiden mielenterveysongelmista, varsinkin naapurin kaupungin vuokratalon epätoivoisista ihmiskohtaloista.

Tämä oli vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, vaikka vaikuttaa täysin fiktiiviseltä ja keskittyy enemmän avohoidon haasteisiin kuin sairaalaelämään. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka Sylvian traumaattista lapsuutta avataan vain vähän, sairastumisen juuret ovat kotioloissa. Liikuttavin ja koskettavin teema oli vanhat valokuvat, joille Sylvia puhelee ja joiden hahmoille hän kirjoittelee kirjeitä. Suomessa kun on ollut tapana eliminoida kuvista mieleltään sairastuneita sukulaisia – käytäntö, johon en ole itse törmännyt, mutta joka vaikuttaa uskottavalta. Sylvialla on sukulaissielu Emma, joka on tullut tuolla lailla deletoiduksi, ja hän pelkää omankin kohtalonsa puolesta.

Pidin kirjasta siksikin, että se osoittaa mielenterveysongelmien yleisyyden myös noin sanotuissa ehjissä perheissä, joissa ei käytetä yltiöpäisesti päihteitä. Sylvialle perhe on kaikki kaikessa, ja eniten hän pelkää sen menettämistä. Pidin myös työelämän kuvauksesta teoksessa, sillä elämme viimeisiä aikoja, jolloin joku voi kirjoitella kirjeitä mielikuvitusystävilleen työajalla. Repo kertoo herkullisella tavalla suojatyöpaikkojen viimeisestä rintamasta. Sylvian kaltaisille ei nykymaailmassa ole tarjolla paljoa mahdollisuuksia, ei välttämättä edes kuntouttavaa työtoimintaa, jossa sielläkin on pelattava yhteiskunnan normien mukaan.

Vyöry on monitasoista, haastavaa laatuproosaa, joka varmasti jakaa lukijoita. Arvostan kovasti sen monisyistä kerrontaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia, toden ja valheen häilyviä pintoja, ja myös huumoria, joka pilkehtii paikoitellen täysin kreisillä tavalla.

En ole lukenut yhtään huonoa teosta Siltala-kustantamolta, mutta välillä luen heiltä sanataidetta, jossa pelkillä sanoilla on suurempi paino kuin teemalla. Meitä lukijoita on moneksi, ja minuun ei yleensä tee vaikutusta fiktio, jossa taide kulkee kaiken muun edellä. En esimerkiksi saanut suurta kicksiä Aki Ollikaisen Pastoraalista (myös Siltalalta), joka oli kaunis ja idyllinen teos kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tässä romaanissa oli huikeaa sanataidetta ja yhteiskunnallista sanomaa samassa paketissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s