Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

Teos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.