Salapoliisina nuoressa viinitarhassa

Karhun keittoTeos: Mikael Niemi: Karhun keitto (LIKE, 2018)

Käännös: Jaana Nikula

Mistä sain: E-kirjastosta

”Mihin kirkkoja tarvitaan, jos on kirjastoja?”, kysyy saamelaispoika Jussi pastoriltaan ja oppi-isältään Pajalan pitäjässä vuonna 1852. Jussi on pappilan renki, löytölapsi, joka on saanut kristityn nimensä kasteella 18-vuotiaana ja oppinut lukemaan yli kaksikymppisenä. Pitäjässä häntä haukutaan noidanpenikaksi, eivätkä tytöt hänen peräänsä pahemmin katsele rujon ulkomuotonsa ja jähmeän luontonsa vuoksi. Mestarilleen Lars Leville hän on tärkeä matkakumppani ja uskottu retkillä pohjoisen luontoon. Kaksikko käy varsinkin kasvinkeruuretkillä tuntureiden kupeessa, eikä pastori Laestadius saa koskaan tarpeekseen villien orkideoiden havainnoinnista.

Opittuaan lukemaan Jussin tiedonhalulla ei ole rajoja, tosin lukemistot rajoittuvat pappilan siveelliseen tarjontaan. Pastorin tyttäret lainaavat tälle mielellään omia hartauskirjojaan, mutta hän tutustuu myös romaani-nimiseen esitysmuotoon, joka kiehtoo häntä eniten. Oppi-isä myös varoittaa Jussia kirjojen lukemisen mahdollisista synneistä, mutta lähiseuduilla voidaan havaita lukemisen ja kirjoittamisen raitistava vaikutus. Jussi oppii kirjoittamaan syvimpiä ajatuksiaan myös äidinkielellään saameksi. Hänellä on syvä, painava menneisyys, josta hänen on vaikea avautua edes rippi-isälleen.

Karhun keitto on vakavampi romaani kuin Niemen tunnetuin teos, Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2001). Hänen tuotantoonsa tässä välillä en ole ehtinyt perehtyä, mutta teosten nimistä päättelen, että pohjoisen tematiikka on ollut hänen sielunmaisemansa koko kirjailijanuran aikana. Karhun keitto on kiinnostava yhdistelmä historiallista romaania ja dekkaria, jossa Lars Levi Lestadiuksen rooli epävirallisena salapoliisina on merkittävä. Teoksen paikalliset tapahtumat ovat fiktionaalisia, mutta laajempi konteksti viittaa historiallisiin faktoihin.

Kirjassa etsitään nuorten tyttöjen tappajaa, joka voi olla karhu tai mies. Hilda-niminen piika löytyy suuretsintöjen jälkeen metsästä raadeltuna, ja huonosti käy myös tansseista yksin palaavalle Solinalle. Pajalassa edelleen pidetään villejä latotansseja ja ryypiskellään, vaikka herätys pyrkii näistä paheista luopumiseen. Pastori lähettää vakavamielisen renkinsä tansseihin vakoilijaksi, mutta Jussilla on myös oma lehmä ojassa, sillä hän on pihkassa Maria-nimiseen piikaan. Viinaryypyn voimalla Jussi uskaltaa pyytää Mariaa tanssiin, mutta muuten Maria on noidanpenikan kosiskeluille immuuni.

Teokseen mahtuu suurempiakin teemoja kuin piikojen surulliset kuolemat. Niemi kertoo aistivoimaisesti pastori Laestadiuksen erityisestä luontosuhteesta, ja hänen yhteyksistään tiedemaailmaan, myös niihin kolonialistisiin kallonmittaajiin, jotka pitivät Norrlantia primitiivisenä kehitysmaanaan.  Myös lestadiolaisen herätyksen poliittiset ulottuvuudet tulevat hyvin esiin, sillä varsinkin pitäjien porvarit kokivat kansan raitistumisessa piilevän suuren uhan. Pajalassa päädyttiin pitämään erilliset jumalanpalvelukset suruttomille ja heränneille, koska paikkakunnan silmäätekevät eivät sietäneet Pyhän Hengen kansanomaisia ilmestyksiä keskuudessaan.

Pastori Laestadius ärsyttää ja vihastuttaa pitäjän virkamiehiä, ja eksyy pahasti väärälle tontille kerätessään todisteaineistoja piikojen surmista. Jussin mukaanotto apulaiseksi ei sekään ole paras idea, sillä rengin hiipparointia väärissä paikoissa väärään aikaan katsotaan jo muutenkin syrjäsilmin. Karhunkeitosta sakenee kitkerä soppa, jossa on enemmän esimakua helvetistä kuin taivaallisista iloista.

Huumorin pilkahduksia Niemi ei voi tässäkään teoksessa välttää, vaikka pääteema on lopulta kuolemanvakava. Huumori näkyy kirjailijan lempeässä tavassa katsoa ja kuvata niin Laestadiusta itseään kuin hänen nuorta viinitarhaansa. Vahva usko ei kuitenkaan nouse pilkan kohteeksi, vaan se on enemmän voimavara kuin uhka tavallisille kyläläisille. Kansa ei kuitenkaan raitistu tai parannu huoruudestaan yhdessä yössä, vaan kamppailu syntiä vastaan on jatkuvaa.

Karhun keitto vaikuttaa teokselta, jonka uskoisin miellyttävän myös lestadiolaisen liikkeen sisäisiä lukijoita. Liikkeen varhainen historia avautuu tässä teoksessa arkisen runollisella tasolla. Vaikka Niemen kerronnallinen tyyli on kepeä, hänen perehtymisensä aiheeseen on järeää. Varsinkin Jussin mielen poukamiin sukeltaminen on virtuoosimaista, sillä Jussi ei ole suinkaan mikään viaton ”jalo villi”, vaan henkilö, joka myös kykenee oman kulttuurinsa ja perimänsä kriittiseen pohdiskeluun. Ihailen Niemeä tämän kompleksisen kansanmiehen hahmon rakentamisesta.

En osaa arvioida teoksen onnistumista dekkarina, sillä luin sitä kuitenkin enemmän historiallisena romaanina. Raakaa väkivaltaa kirjaan mahtui paljon, ja siitä lukeminen oli myös ahdistavaa. Kirja on kauttaaltaan ruumiillinen, myös ruumiin vammojen, sairauksien ja vaivojen tasolla. Lapsikuolleisuus, nälkä ja lyhyt elinajanodote tulevat tässä teoksessa iholle, mutta onneksi siihen mahtuu myös ilon, ihmettelyn ja yltäkylläisyyden hetkiä.

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Salapoliisina nuoressa viinitarhassa

  1. Paluuviite: Mikael Niemi: Karhun keitto | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s