Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

Teos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.