Ropsua mansikkahillolla, anyone?

HeinonenTeos: Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kolme naista, elämänmuutos, maaseutu ja kaupunki. Näistä elementeistä on tehty Henna Helmi Heinosen romaani Pala omaa taivasta. En ole tutustunut Heinosen muuhun tuotantoon, joka yhden muun aikuisten romaanin ulkopuolella on lastenkirjallisuutta. Tätä teosta hän on kirjoittanut kahdeksan vuotta, ja sivuja teoksessa on noin 550.

Kirjamakuni on vuosien varrella kääntynyt kohti tiiviimpää kerrontaa, eli tartun harvoin teokseen, jossa on yli 500 sivua. Luultavasti painettuna kirjana tämä olisi jäänyt lukematta, mutta e-kirjoista en yleensä tarkista sivumäärää etukäteen. Kirja oli tarinana koukuttava, ja olen iloinen, että sain urakan loppuun hämmennyksestä huolimatta.

Kirjan kolme naista, Ansku, Laura ja Joanna, eivät kaikki kohtaa. Kolmikymppiset Ansku ja Laura ovat serkkuja, jotka kohtaavat pitkän hiljaisuuden jälkeen Anskun häissä Isossakyrössä. Suomenruotsalainen Joanna on viittäkymppiä lähestyvä kotirouva Espoosta, jonka miehen kanssa Lauralla on business- ja seksisuhde. Hän on tietoinen Lauran läsnäolosta, ja tietää enemmän hänestä kuin Laura tietää Joannasta.

Teoksen Pohjanmaa-osio on herkullisempi kuin pääkaupunkiseudulle sijoittuvat tapahtumat. Luin kirjaa lähes loppuun saakka googlaamatta, mikä on ropsu, josta puhuttiin enemmän kuin syötiin. Anskulle vanhemmat ovat äitee ja issee, mutta muuten murrepuhe on taloudellista. Isossakyrössä eletään maailmassa, jossa vielä 2010-luvulla on mahdollista, että nuori nainen passaa juoppoa miestään sohvan pohjalle saakka. Sukupuoliroolit ovat kiveen hakatut, ja hienointa, mitä Anskun cv:stä löytyy on Seiskan kolmossivun tyttönä toimiminen ennen ukon ottoa.

Lauran äiti on aikanaan jättänyt Isonkyrön, muuttanut Ruotsiin ja saanut kaksi puoliksi ghanalaista lasta. Afrikkalainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan kuulu perheen kulttuuriin, vaan Laura on surullinen, yksinäinen uranainen. Myytyään startup-yrityksensä hän voisi downshiftata ainakin vuosikymmeneksi, mutta hänellä ei ole mitään paikkaa, mistä hän erityisesti haaveilee. Hääreissulla hän jää hengaamaan paikallisen sikatilallisen kanssa, mutta romanssi ei roihahda ilmiliekkeihin.

Heinonen on taitava työelämän kuvaaja, eli tässä sukelletaan syvälle niin it-alan yrittäjien, sikatilallisten kuin kunnan kiertävien kotiavustajien maailmaan. Kotiavustajan työn kuvaus oli niin rankkaa, että olin jo saada siitä fyysisiä oireita. Laura leikittelee ajatuksella, että alkaisi sikatilallisen morsiameksi, mutta hyppy pääkaupungin vuohenjuustofocacciavyöhykkeeltä Pohjanmaan makkaraperunamaailmaan on liian hurja. Isokyröläiset ovat turpeeseen sidottuja, eivätkä lapset osaa edes kinuta reissua Särkänniemeen.

Romaanin hahmot ovat särmikkäitä, eivätkä erityisen sympaattisia. Ainoa vähemmän tärähtänyt hahmo on Lauran kesäheila Jake, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Anskun hahmo on onnistunut, koska hän on samalla alistettu ja kykenevä uskomattomiin tekoihin. Naisista Laura on selväjärkisin, kun taas Joannan sisäiset maailmat tuntuvat liioitellun sekavilta. Aviomiehistä jäivät jo epätoivoiset fiilikset, sillä heistä ei löytynyt hyvyyden siementäkään.

Heinonen on toiselta ammatiltaan psykologi, ja se näkyy teemojen valinnassa. Minua ahdisti eniten Joannan ja hänen tyttärensä suhde, mutta opin siitä uutta somemaailman suhteen. Nuorisopsykiatrian osaston arjen kuvaus oli koskettavaa. Kirjan monista juonen käänteistä Stella-tyttären somekäyttäytyminen jäi eniten ihon alle.

Teoksen rakenteen suhteen en ollut vakuuttunut. On OK, ettei kaikista henkilöistä kerrottu perusasioita alkajaisiksi, eli esimerkiksi Lauran etninen tausta paljastui kunnolla vasta loppua kohti. Näin kaikki Lauran käyttäytyminen ei selity perhetaustalla tai kokemuksilla rasismista. Tumma tyttö on menestyjä, kun taas suomenruotsalainen on heikoimmassa asemassa eronsa jälkeen. Kirjassa siis kaadetaan stereotypioita, mutta pohjalaisten konservatiivinen maailma ei kaadu yhdessä yössä.

Rakenteessa oli toistoa, ja varsinkin Ansku esitellään monta kertaa lähes identtisin termein. Minulle jäi valitettavasti vaikutelma, ettei kustannustoimittaja ollut tehnyt työtään esilukijana, sillä tekstiä olisi saanut kohennettua leikkauksin. Tekstissä oli myös legendaarisia kökkölauseita, kuten ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus”. Siis whaat?  Varsinkin Joannan monologeissa oli reippaasti editoinnin varaa.

Uskallan esittää tämän kritiikin siksi, että saamme lukea koko ajan, kuinka valmista tekstiä kustantajien seulan läpi menevien käsikirjoitusten kuuluu olla. Tässä teoksessa oli asioita, joita en ole tottunut näkemään julkaistussa romaanissa. Tämä ei ole kirjailijan vika, vaan kustantajan. Ihmettelen, että Tammella menestyksekkäänä kustantamona on tällaiseen leväperäisyyteen varaa.

Tuntui myös, että teemoissa oli kolmen romaanin ainekset. Minulle olisi romaanin teemaksi riittänyt vaikka äidin ja teini-ikäisen tyttären suhde, kun molemmilla on mielenterveyden haasteita. Tässä lähes kaikki hahmot oireilevat psyykkisesti tai ovat muuten maahan tallattuja. Se tekee lukemisesta raskasta, vaikka muuten juoni olisi kuinka koukuttava tahansa.

Silti kirja teki minuun vaikutuksen, ja ilman edellä mainittuja ärsytyksen elementtejä se voisi olla yksi tämän vuoden antoisimpia lukukokemuksiani. Koin matkustavani näiden tyyppien kanssa jonnekin syvälle ja kauas. Jotain samaa on tässä ja Satu Vasantolan teoksessa En palaa takaisin koskaan, luulen, mutta tässä pohjalaisen kulttuurin ominaispiirteillä reviteltiin vielä rankemmalla tavalla.

Luen paljon kirjoja, jotka sijoittuvat Savoon, Pohjanmaalle tai Lappiin. Savolaisteoksissa on usein enemmän maalaisromanttisia kliseitä, jotka saattavat jopa houkutella lukijaa maallemuuttoon. Jos vertaa vaikka Antti Heikkisen lupsakkaa maalaismaisemaa tämän romaanin ”hoodeihin”, niin aika kaukana ovat pellonreunat toisistaan. Yhtäkään idyllistä pohjalaiskirjaa en ole lukenut, vaan niissä usein käsitellään vaikeita tunteita. Tämä teos oli pohjalaiseksikin teokseksi rankimmasta päästä.

Luulin teosta kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-pläjäykseksi. Sitä se ei ollut, mutta mahdollisesti teos kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä. Paikoitellen teos luiskahti melodraaman puolelle, mutta en luonnehtisi sitä viihdekirjaksi varsinkaan luettuani kotipalvelun arjesta. Sen kuvauksessa on jopa poliittista kantaaottavuutta, ja tätä kautta Pala omaa taivasta nousee tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi.

Mainokset

13 kommenttia artikkeliin ”Ropsua mansikkahillolla, anyone?

  1. Kuulostaa siltä, että kirja olisi ihan hyvin voitu jakaa kahteen tai kolmeen osaan. Tuli ihan hiki, kun luin tekstisi, sillä siinä oli niin paljon asiaa. Nykyään suosin ohuita kirjoja, sillä en jaksa paneutua kovin pitkäksi aikaa yhteen aiheeseen. Osittain se johtuu siitä, että minua kiinnostaa yhtä aikaa niin monet asiat, etten malta odottaa pääseväni seuraavan aiheen kimppuun.

  2. Kuulostaa siltä, että tässä voisi olla kiinnostavia teemoja (esim. nuorten mielenterveys ja sosiaalisen median vaikutus heihin), mutta sitten taas hyvin monenlaisia muitakin aineksia. Lähtökohdat ja henkilöiden nimet kuulostavat chick litiltä, mitä sanoitkin kirjalta odottaneesi, eli yhteiskunnallinen kantaaottavuus tuntuu aika yllättävältä yhdistelmältä siihen. Pitäisi varmaan lukea itse, mutta 550 sivua ei kyllä oikein houkuta.

  3. Minun kiinnostukseni heräsi nyt kyllä oikein toden teolla. Ei haittaa, vaikka romaani vaikuttaakin runsaalta, sillä tykkään joskus sellaisiakin lukea ja tässä vaikuttaa olevan mukana useita minua kiinnostavia teemoja. Ovat mukavaa vastapainoa askeettisemmille kirjoille, joten otaksun, että tässä olisi mukavaa vaihtelua. Pitkä sivumäärä ei ole minulle este – itse kirja ratkaisee. Toisteisuutta en sinänsä kaipaa, mutta kyllä sitä kestää silloin tällöin pienissä erissä, jos kirja muuten nappaa.

    Pitkän ja/tai syystä tai toisesta raskaan kirjan kanssa luen yleensä rinnan toista kirjaa – joskus on useampikin kirja kesken. Siten saa vaihtelua lukemistoon.

  4. Hienoa, jos näin päin. Runsaudesta vielä, että oli tässä paljon enemmän sisältöä kuin vaikka Miki Liukkosen O:ssa, joka mulla suurempien ponnistelujen jälkeen jäi autuaasti kesken…

  5. Minä luen enimmäkseen kolmensadan sivun paikkeilla olevia teoksia, mutta joskus joukkoon eksyy 500-1000 sivuisiakin möhkäleitä, joista osasta on tullut suosikkiteoksia. Jotta jaksaa lukea puolisen tuhatta sivua pitkän teoksen loppuun asti, sen täytyy olla hyvin kirjoitettu. Joskus lukeminen tökkii huonon kirjoittamisen tai kustannustoimittamisen takia, jos tekstiin on jäänyt vaikkapa paljon virheitä tai toistoa. Tuo ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus” on kyllä jo aikamoinen lausehirvitys. Yhdessä 600-sivuisessa kirjassa, jonka luin vähän aikaa sitten oli esimerkiksi kolme kertaa vähälle aikaa verbi ”tussahdella”. Kyseinen kirjailija sortuu myös hahmojen liialliseen kuvailuun käyttämällä toistuvasti erikoisia adjektiiveja silmien ja hiusten väreistä.

  6. Minä taas edustan sitä lukijatyyppiä, joka nauttii tiiliskivistä, niissä on jotain lohdullista kun tietää että voi uppotua yhteen maailmaan piiiitkäksi aikaa, eikä tarvitse hyvästellä sen henkilöitä heti. Toki se edellyttää sitä, että kyseessä oleva kirja on muuten vetävä, ei sivumäärä ole suuntaan eikä toiseen tae laadusta tai viihdyttävyydestä.

    Tästä kirjasta en olisi varmasti kuullut ilman bloggaustasi ja kritiikistäsi huolimatta se vaikuttaa kiinnostavalta. Ei ehkä tyypillisintä lukemaani kirjallisuutta, mutta kiinnostava kuitenkin.

  7. Tämä on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani romaaneista ja sen arvo mielessäni tuntuu vain kasvavan kuukausien myötä. Minäkään en ole lähtökohtaisesti tiiliskivien ystävä, mutta tästä pidin.
    Erityisesti juuri se, että henkilöistä selvisi asiat pikkuhiljaa oli mieleeni, esimerkiksi Lauran etnisyysen selviäminen oli ihastuttava yksityiskohta!

    Minullekin tämä vertautuu Vasantolan romaniin, josta myös pidin kovin. Mielenkiintoinen tuo huomiosi siitä, millainen maisema piirtyy Pohjanmaasta tai vaikkapa Savosta! En ole osannutkaan pohtia asiaa ollenkaan tuolta kantilta aiemmin.

  8. Mahtavaa kuulla, että kirja on puhutellut ja että myös kritiikkiä sisältävä arvio voi innostaa tarttumaan teokseen. Tämä teos ei ole saanut riittävästi huomiota lehdissä, mutta toivon mukaan se löydetään silti.

  9. Tämä kirja (ja kirjailija) on mennyt minulta jotenkin ihan ohi, mutta täytyy myöntää, etten tällä hetkellä ehkä jaksaisi paneutua ihan noin monisävyiseen ja -mutkaiseen (?) teokseen. Sinänsä kuulostaa ihan mielenkiintoiselta.

  10. Olen suhtautunut jotenkin epäkiinnostuneena tähän kirjaan, mutta tekstisi saa sen kyllä elämään ihan omaa elämäänsä ja vaikuttamaan monipuoliselta romaanilta. Toisaalta lukupinot ovat kyllä ihan mahdottomia taas kerran muutenkin. Heinonen on minulle tutumpi nuortenkirjasarjastaan, jota en tosin ole sitäkään lukenut.

    Pohjanmaalle olisikin kiinnostavaa matkustaa näin kirjallisesti – kaikenlaiset kulttuurishokit kiinnostavat, kun nyt olen itsekin hesalaisena Savossa ja yritän opetella maan tavoille. 😉

  11. Puuroako se ropsu on? Pohjanmaa on minulle vieras ja, pakko tunnustaa, kliseinen paikka, ja kaikki tuntemani (etelä)pohjalaiset ovat juuri sellaisia ”meiltä eikä meidän grannista -tyyppejä kuin kliseisesti väitetään. Peter Sandströmin kuvaama ruotsinkielinen Pohjanmaa on hänen kirjoissaan niin lempeällä rakkaudella kuvattu, että siihen olen tykästynyt. Juuri luen Sandströmin uusinta, suomeksi. Vesantolan kirjan kuuntelin, mutta vielä en vakuuttunut, että lukisin tämän 550-sivuisen Palan omaa taivasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s