Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kasvatusta harhapoluilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s