Valkoinen nainen Rinkebyn yössä

Teos: Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen (Otava, 2018)

Mitä ajattelevat ruotsinsuomalaiset äärioikeistosta ja Ruotsidemokraateista? Millaista on elää näkymättömänä, mutta hyvin kuuluvana vähemmistönä liitoksistaan natisevassa kansankodissa? Kumpiin suomalaiset maahanmuuttajat luottavat paremmin, toisiin maahanmuuttajiin vaiko ”aboriginaaleihin”? Kuinka taas omiin etnisiin juuriinsa suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja joilla ei enää ole merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan?

Tällaisten peruskysymysten äärelle johdattaa meidät Antti Tuuri tuoreessa romaanissaan Aavan meren tuolla puolen. Teos on itsenäinen jatko romaanille Tangopojat, joka käsitteli suomalaisen iskelmämusiikin nousua siirtolaispiireissä 60-70-luvuilla. Tämänkin kirjan olen lukenut ja arvioinut, ja oli ilo palata tähän jatko-osaan, vaikka en kaikkia hahmoja enää muistanutkaan.

Teoksessa eletään nykypäivää Tukholmassa ja Skövdessä. Seitsemänkymppinen Elina on menettänyt miehensä Saulin, Tangopoikien saksofonistin, joka lähti saappaat jalassa keikkakiireidensä keskellä. Hänen viisikymppinen tyttärensä Kaija on myös jo mummo, ja pari-kolmekymppinen Stina on eronnut kouluikäisen äiti, tohtori ja yliopiston virassa. Suvun naiset ovat pitkäikäisiä ja aikaansaavia, ja Kaijakin ehtii ekonomiuransa ohessa huoltaa kouluikäistä tyttärentytärtään Elviraa, koska Stinalla on seminaarikiireitä. Tuoreen lesken äitikin elää vielä Pohjanmaalla, joten Elviralla on isomummon lisäksi isoisomummo.

Sukutarinaa kiinnostavampi ulottuvuus kirjassa ovat etniset suhteet, joita käsitellään tiheän tapahtumaryppään keskellä. Teos on yhdenpäivänromaani, ja päivän aikana Sauli kuolee, Elviran suomalaisessa koulussa on polttopulloisku ja samalla Elvira katoaa. Elvira on puoliksi turkkilainen lapsi, jonka isällä on aikeita muuttaa takaisin Istanbuliin Erdogania tukemaan. Pommiuhasta koulussa epäillään kuitenkin ruotsalaista äärioikeistoa, joka ulottaa vihansa myös yhtä ennakkoluuloiseen ja rasismia tihkuvaan naapurikansaan.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kaijan ex-mies Petteri, Stinan isä, joka haluaisi olla enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin mitä tytär sallii. Petteri on tullut Ruotsiin vasta kolmikymppisenä 80-luvulla, ja eri syistä kuin tavalliset duunarisiirtolaiset. Hänellä on ollut haaveita päästä elokuva-alalle tai teatteriin uraa luomaan, mutta ura on jäänyt avustajan ja keikkatyöläisen hommiin. Viisikymppisenä hän on töissä Skansenin puusepän pajalla, ja ehtii duuniin usein vasta aamun terassikeikan jälkeen. Petteriä siedetään tässä suojatyöpaikassa, koska hän on taiteilijasielu. Hän on myös hyvä ajamaan japanilaisia turistityttöjä pois pajaltaan, jotta henkilökunta saa rauhassa keskittyä kahvinjuontiin.

Petterin pyrkimykset pelastaa koulu terroristi-iskulta ja lapsenlapsi karvakäsien kaappaukselta lähentelevät jo veijariromaanin perusjuonta. Hänen ristiretkensä öiseen Rinkebyhyn herätti nauruhermojani, varsinkin, kun oltiin lapsen lisäksi pelastamassa aikuista tytärtä turkkilaisten haaremista. Petteri on epätyypillinen nurkkapatriootti, koska hänen lojaaliutensa ei oikein kohdistu Suomeen eikä Ruotsiinkaan. Hän ei tunnu kannattavan mitään poliittista ryhmittymää, mutta hänellä on piilorasistisia tendenssejä piilotettuna noin kutsutun sivistyksen ja kulttuurisen pätemisen taskuihin. Samalla hän on megalomaanikko, jolla on taipumusta patologiseen valehteluun.

Retki Rinkebyhyn alkoi inspiroida taas suuresti tätä kirjaa lukiessa. En tosin usko, että uskaltaisin sen kaljabaareihin öiseen aikaan yksin, vaikka tässä ei maalattu kovin vaarallista tai synkkää kuvaa lähiön arjesta. Suomalaiset siirtolaiset tosin surevat vanhojen ”hoodiensa” ilmapiirin muutosta, vaikka ovat vaurastuttuaan muuttaneet jo kauan sitten alueilta pois. Slussenin sillanalusten legendaarisista porukoista kirjoitellaan ruotsalaislehdissä edelleen, vaikka suurin osa sankareista ovat kuolleet jo kauan ennen eläkeikää.

Tuuri on onnistunut puristamaan tähän romaaniin ison kakun viimeaikaista sosiaalihistoriaa, mutta noista analyyseista ei tule tunkkaista luennoinnin oloa. Yhdenpäivänromaanina teos pysyy erinomaisesti kasassa, vaikka siinä käsitellään varsinkin Saulin ja Elinan kaiken kestävää liittoa takaumien kautta. Avioliittoa laajempi teema on kuitenkin avioero, ja sen suurempi todennäköisyys siirtolaispiireissä, joissa on juurettomuutta, työttömyyttä ja päihdeongelmia. Myös suhde uskontoon ristivalottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisen isomummon helluntailaisuuden ja turkkilaisen isän uudelleen löydetyn konservatiivisen islamin välillä.

Olen lukenut useamman dekkarin, joissa seikkaillaan Tukholman noin kutsutuilla no go zoneilla, mutta tässä koin pääseväni syvemmälle ihmisten arkeen ja heidän itseymmärrykseensä etnisten jännitteiden syntysyistä. Tässäkin oli pieni dekkarin siemen, joka kuitenkaan ei lähtenyt kasvamaan kohti suurempaa katastrofia.

Suosittelen teosta varsinkin kaikille niille, jotka pelkäävät jo Itä-Helsingissä ja jotka ennustavat suomalaisen yhteiskunnan murtuvan maahanmuuton taakan alle samalla lailla kuin Ruotsi. Tuuri ei ainakaan lietso pelkoa eikä ennusta Ruotsin lopullista murtumista, vaan käsittelee näitä ennakkoluuloja rohkean realistisesti. Jopa Petterille annetaan toivoa maailmankuvan muutoksessa, vaikka Petteri on hirvittävän rasittava luupää. Eikä Petterillä ole edes leijonatatskaa niskassa. Kirja kannattaa siis lukea jo Petterin vuoksi, koska hän osoittaa ennakkoluulojen syiden monimutkaisuuden ja moninaisuuden.