Sakenevan retoriikan aikakausista

Sakean veren vuosiTeos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s