Teos: Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)
Suomalaiset ekspatriaatit Brysselissä ei kuulosta kaikista seksikkäimmältä romaanin aiheelta, jos rehellisiä ollaan. Ilkka Luukkosen esikoisromaani Kongolainen kampa kuvaa muun muassa heitä, mutta myös Belgian siirtomaapolitiikkaa ja EU:n viimeaikaista pakolaiskriisiä. Lähdin lukemaan kirjaa Kongo-teeman vuoksi, ja olin juonen kanssa alussa hukassa. Alku oli varsin jaaritteleva, ja minusta tuntui erikoiselta, että näin runsassanaisella, mutta hidastempoisella aloituksella on saatu esikoisromaani suuren kustantajan seulasta läpi.
Romaanin päähenkilö, nelikymppinen insinööri Antti, on hemmetin rasittava tyyppi, jolla on vaikea äitisuhde, työllistymisvaikeuksia ja korostuneen turvallisuushakuinen maailmankatsomus. Antti on muuttanut Brysseliin perheensä kanssa taloudellisessa pakkoraossa, eikä hänen asemansa Insinöörilehden ulkomaantoimittajana lupaa kovin merkittävää urakehitystä. Antin unkarilainen vaimo Anna on opiskellut sosiaalipolitiikkaa, mutta yrittää Belgiassa luoda uutta uraa taidekauppiaana. Liitto natisee liitoksistaan, ja Antti kokee hapenpuutetta niin, että kalsarikännit Ardennien vuoristohotellissa alkavat kutsua perhe-elämän sijaan.
Keski-ikäisen pariskunnan junnaavaan arkeen saapuu shokkiefektinä Antin siskontyttö Kaisla, joka on karannut Vantaalta Brysseliin au pairiksi ja odottaa lasta kongolaiselle miehelle. Kaisla on kertojana huomattavasti kiinnostavampi ja räväkämpi kuin Antti, samaan aikaan spontaani, analyyttinen ja jopa ikäisekseen naiivi. Hän etsii elämäänsä suurempia haasteita kuin vantaalaista kaljakelluntaa siipeilijäpoikaystävän rinnalla, ja luottaa elämän kantavan. Kongolaisen Josephin kautta Antti saa uusia juttuideoita junnaavan uransa pelastamiseksi ja joutuu kohtaamaan kasvatuksestaan johtuvia tunnelukkoja ja ennakkoluuloja.
Kirjan nimeen liittyy monimerkityksistä symboliikkaa, jonka kekseliäisyydestä olin innoissani. Joseph kasvaa romaanin aikana vähemmän stereotyyppiseksi hahmoksi, vaikka onkin stereotyyppisen perinnetanssiryhmän manageri. Au pairien elämän kuvaus on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ekspatriaattiperheiden, ja herätti minussa omakohtaisia kaikuja menneisyydestä.
Romaanina teos on hitaasti lämpiävä, ja juonessa päästään kunnolla vauhtiin vasta toisessa puolikkaassa. Jos lukija kuitenkin jaksaa janakkalalaisen huippuosaamisen hitaan lämmittelyn, hän varmasti saa loppua kohti kokea monia yllätyksiä. Teoksena maahanmuutosta Kongolainen kampa tarjoaa laajan paletin kohtaloita, ja myös sukuromaanina se on epätyypillinen, koska keskiössä on enon ja siskontytön suhde.
Huumoria kirjassa viljellään reippaasti, ja pilkka osuu enemmän suomalaisten ennakkoluuloihin kuin afrikkalaisyhteisön elämäntapaan. Suomalaisen merimieskirkon pappi oli loistava hahmo rempseänä baarimikkona, vaikka häneen ei tutustuttu kovin syvällisesti. Antin äidin rooli suvun matriarkkana lopulta selittää suurimman osan kirjan hahmojen outouksista, ja vaikka hahmo oli liioiteltu, täytyy muistaa, että tällaisia omnipotentteja mammoja edelleen on.
Jostain syystä kirjaa lukiessani mieleeni juolahti Jarkko Tontin uusin romaani Perintö, jossa myös huseeraa vahva isoäitihahmo, ja jossa tyyppien suhde ulkomaailmaan selittyy osittain kantahämäläisillä juurilla. Romaanin Antti osoittautuu kuitenkin yllättävän kehityskelpoiseksi tyypiksi, jonka insinöörin taidoille löytyy myös sosiaalinen tilaus uudessa perhetilanteessa.
Kongolainen kampa on lämminhenkinen, kepeä veijariromaani, jossa onneksi ei ratkaista Euroopan pakolaiskriisiä, mutta sijoitetaan suomalaiset osaksi siirtolaisuuden laajempaa mosaiikkia. Pidin varsinkin siitä, että kirjan suomalaiset hahmot eivät olleet menestyneitä huippuosaajia, vaan hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan löytääkseen paikkansa auringon alla. Belgiaan en edelleenkään rakastunut tämän kuvauksen pohjalta, mutta Ixellesin lähiössä voisin joskus käydä.
Anun ihmeelliset matkat 