Teos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)
Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.
J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta.
Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään.
Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi.
Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista.
Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä.
Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.
Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle.
Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen.
Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa.
Anun ihmeelliset matkat 