Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Vuoden 2018 parhaat kirjat

On taas aika tutkiskella kulunutta vuotta, ja sen tähtihetkiä kirjojen saralla. Lukuvuoteni on ollut vilkas, koska muuta elämää ei vaikean taloustilanteen vuoksi ole pahemmin ollut. Lukemiseni on pitkälti keskittynyt kirjaston e-kirjoihin, eli monet marginaalisemmat uutuudet ovat valitettavasti jääneet huomioni ulkopuolelle. Tänä vuonna myös löytökorien aarteita on vähemmän kuin aiempina vuosina.

Lukemistoihini kuuluu entistä enemmän historiallisia romaaneja, varsinkin toiseen maailmansotaan ja 1900-luvun alkuun liittyviä. Suomen kansalaissota-teeman suhteen vedin kunnon överit, eikä sitten yksikään noista lukemistani ”juhlateoksista” tehnyt järisyttävää vaikutusta.

Mielivaltaisena diktaattorina saan valita joka kategoriasta viisi suosikkia, jotka eivät ole listallani suosituimmuusjärjestyksessä. Nuortenkirjojen ja tietokirjojen suhteen jouduin jopa pinnistelemään, jotta löysin tarvittavat viisi kirjaa. Tietokirjoja luen enemmän kuin nuortenkirjoja, mutta en aina kovin keskittyneesti. Aika usein tietokirjat jäävät kesken, jolloin en myöskään kirjoita niistä blogitekstiä. Entisenä tutkijana suhtaudun tietokirjoihin taloudellisesti, eli tietokirjan on oltava huikean hyvä, jotta jaksan lukea sen kannesta kanteen. Tietokirjoihin luettaneen toki myös elämäkerrat ja omaelämäkerrat, joita jaksan hieman paremmin kuin vaikka historiallisia teoksia.

Kotimainen kirjallisuus

Olli Jalonen: Taivaanpallo, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Max Manner: Kadotettujen kahvila, Marko Annala: Paasto, Katja Lahti: Lasitehdas

Maailmankirjallisuus

Oyabami Olewumi: Älä mene pois, Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja (luin molemmat osat, olivat tasavahvoja, mutta äänestän nyt ykköstä), Audrey Magee: Sopimus, Anne Swärd: Vera, Christopher Isherwood: Goodbye Berlin

Dekkarit

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja, Camilla Grebe: Lemmikki, Melba Escobar: Kauneussalonki, Tuire Malmstedt: Pimeä jää, Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe

Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten teokset

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija/Väki, Nina LaCour: Välimatkoja, Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Riina Mattila: Järistyksiä, Katri Soikkeli: Pahat ketut (tämän genremäärittelystä en tosin ollut varma)

Tietokirjat ja oma/elämäkerrat

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, Aminatta Forna: The Devil that Danced on Water, Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar, Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus

Ja lopuksi tärkein osasto, eli kesken jääneet:

Miki Liukkonen O, Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent, Piia Leino: Taivas, Pauliina Rauhala: Synninkantajat.

Kesken jääneistä ei yksikään kirja ollut huono, eli saatan antaa niille uuden mahdollisuuden ensi vuonna. Muutaman huonon teoksen olen saattanut loppuun tänä vuonna, mutta kaikesta tästä ei näy jälkeä blogissa. Täysin tyrmäävien arvioiden kirjoittaminen tuntuu ajan haaskaukselta, eli kirjoitan kunnon kritiikkiä vain silloin, kun se tuntuu aiheelliselta kirjan ulkoisista syistä. Varsinkin huonoista dekkareista raportointi tuntuu turhalta, koska en itsekään sellaisia raportteja lue.

Ilkeyttä galwaylaisittain

Teos: Ken Bruen: Jack Taylor (Aviador, 2018)

Suomennos: Juri Nummelin

Kirjahaasteeni Irlanti-kohtaan olisi tarjolla laaja skaala hyllyssäni muhivia lukemattomia teoksia, mutta päädyin lukemaan jotain ennen lukematonta, irlantilaisen dekkarin. On ihmeellistä, kuinka tämä osasto on jäänyt minulta kokonaan läpi käymättä, koska muuten koen tietäväni edes jotain irlantilaisesta nykykirjallisuudesta. Ehkä Irlanti ei ole suuri dekkarimaa. Tai minulla on päässäni rajoitteita, mene ja tiedä.

Ken Bruen (s. 1951) on saaren tuotteliaimpia dekkaristeja, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistä toimi 25 vuotta englannin opettajana Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Tämä huomioon ottaen on merkillistä, että Jack Taylor-sarjan aloitusteos on niinkin paikallinen teos kuin on. Oletan siis, että käsissäni oleva suomennos on sarjan ensi osa. Sarja sijoittuu Galwayn kaupunkiin 2000-luvun alkuun, jolloin maassa on käynnissä monenmoista myllerrystä talouskasvun, maahanmuuton ja euroon siirtymisen muodossa.

Jack Taylor on poliisivoimista potkut saanut pahasti alkoholisoitunut rikoskomisario, joka yrittää elättää itseään yksityisetsivänä. Alkoholisoitunut poliisi on dekkarigenren suurimpia kliseitä, mutta Bruen osaa liioitella Jackin juomista sen verran, että se on jo legendaarista. Kirjassa Jack joutuu suoraan kadulta psykiatriseen sairaalaan vierotukseen, ei vapaaehtoisesti, vaan mielenterveyslähetteellä. Sairaalajakso on keskeinen käännekohta Jackin elämässä, mutta sekään ei saa miestä täysin raiteilleen. Ainoa asia, joka pitää Jackia tolpillaan ryyppyputkien välissä, on lukeminen, ja kovin kaunokirjallinen tämä dekkari onkin. Kiinnostavalla tavalla, sillä en tunnistanut moniakaan sen ”alaviitteitä”. Kirjaa tarkasti lukemalla voikin saada loistavia genrensisäisiä lukuvinkkejä dekkarien tosiystäville.

Bruenin kirjoitustyyli on myös paikoitellen raikkaan kokeileva, ja se pohjaa runsaaseen dialogiin, mikä tekee tekstistä miellyttävän ilmavaa. Sen verran paljon irlanninenglannista tykkään, että kirjan lukeminen suomennoksena harmitti. Käännöksessä en huomannut mitään häiritsevää, mutta olisin halunnut perehtyä alkuperäisteoksen ilmaisuun.

Kirjassa ratkaistaan teinityttöjen mystisiä kuolemia Nimmo’s Pier-nimisellä sillalla, jotka on maskeerattu itsemurhiksi. Jack Taylor saa toimeksiannon yhdeltä tyttöjen äideistä, johon hän myös vastoin tapojaan rakastuu. Jackin tunne-elämä on sen verran patoutunutta, ettei hän kestä romanttisia takaiskuja ilman viinaa, eikä varsinkaan seksiä selvin päin. Rikosjuoni jäi valitettavasti hieman lapsipuolen asemaan muiden sekoilujen keskellä, mutta ymmärsin teoksen olevan pohjustusta tulevalle, eli tässä osassa vasta esiteltiin keskeiset henkilöt. Varsinkin Jackin äitihahmon ilkeys jäi kutkuttelemaan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti, ja arvostin varsinkin sen vinksahtanutta huumoria, hankalia ihmissuhteita, katolisen kirkon läsnäoloa, menneiden aikojen nostalgiaa ja järkyttävien raakuuksien puutetta. Väkivaltaa kirjassa oli enemmän kännireissuilla kuin rikoksien ratkomisessa. Irlannin poliisin relaksoituneelle toiminnalle tässä naureskeltiin, varsinkin sille omituiselle sattumukselle, että paljon kirjoja lukenut mies onnistuu saamaan voimista potkut.

Aivan varmasti tulen tutustumaan Bruenin tuotantoon vastakin, eikä tutustumisen kohteista ole pulaa: Galwayhin sijoittuvia kirjasarjoja on kolme, tämän lisäksi on yksittäisiä dekkareita, ja ainakin Jack Taylorin seikkailuista on tehty TV-sarja.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 20/196: Irlanti. Alun perin suunnitelmissa oli lukea tähän kesken jäänyt romaani, Eimear McBriden The Lesser Bohemians, mutta en toisellakaan lukukerralla päässyt kirjan ”imuun” sen vaikean ja töksähtelevän kielen vuoksi.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.

Otteita pariisilaisesta juorukalenterista

Teos: Pierre Lemaitre: Tulen varjot (Minerva, 2018)

Käännös: Susanna Hirvikorpi

Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut tutustumaan Pierre Lemaitren dekkarituotantoon, mutta se, että hän on myös kunnostautunut historiallisena romaanikirjailijana tuli minulle yllätyksenä. Hänen uusin teoksensa Tulen varjot osoittaa kirjailijan monipuolisuuden, sillä siinä ei esiinny lainkaan raakuuksia eikä veri lennä pitkin seiniä. Lemaitren dekkarituotannon suhteen olen sillä rajalla, että kykenenkö suodattamaan niiden sisältämää pimeyttä. Kaunokirjallisesti teokset ovat puhutelleet minua enemmän kuin raakojen rikosten saralla.

Tulen varjot on Pariisiin sijoittuva epookkiromaani, jossa seurataan Péricourtin pankkiirisuvun nousua ja tuhoa. Kirjan päähenkilö Madeleine Péricourt on rikas perijätär, joka on kasvatettu olemaan ymmärtämättä paljoa miesten bisneksistä. Isänsä kuoltua hän joutuu tilanteeseen, jossa häneltä edellytetään päätöksiä, ja suuren maailmanlaman kynnyksellä hän päätyy sijoittamaan väärän maan öljyyn. Tämän lisäksi Madeleinen elämää varjostaa Paul-pojan liikuntavamma, jonka tämä on itse aiheuttanut hyppäämällä alas kotinsa parvekkeelta isoisän hautajaispäivänä. Madeleine löytää itsensä tunkkaisesta kaupunkiasunnosta vammaisen poikansa omaishoitajana, kaiken menettäneenä ja kostonhimoisena.

Paul on vaikuttava hahmo, liian älykäs ja älykkyydestään kärsivä. Pyörätuolissa eläessään hän löytää uudelleen syyn elää oopperasta, ja ystävystyy Solange-nimisen laulajattaren kanssa, joka kutsuu lasta ”pikku Pinokkiokseen”. Paul pääsee mukaan laulajattaren konsertteihin, jopa Milanoon saakka, mutta perheen konkurssin jälkeen vierailut loppuvat. Oopperateema olikin kirjassa kiinnostavin, ja sen vuoksi jaksoin sinnitellä sen loppuun.

Kirja kuvaa erinomaisesti niiden ranskalaisten mentaliteettia, jotka suhtautuivat myötämielisesti Italian ja Saksan nousevaan fasismiin ja toivoivat omalle maalleen vastaavaa isänmaallista renessanssia. Madeleinen lähipiirissä lähes kaikki kannattavat fasismia, ja hyötyvät siitä taloudellisesti. Taloushistorialla onkin kirjassa suuri rooli, ja siinä kuvataan siirtymää kiinteästä omistamisesta kohti osakesijoituksia. Tämän lisäksi käydään läpi veropetoksia, poliitikkojen kähmintää ja lavastettua maanpetossyytettä.

Tulen varjot on nokkela ja ajan henkeen sukeltava romaani, joka paikoitellen jää muistuttamaan seurapiirien juorukalenteria. Kielellisesti Lemaitre ei petä, mutta teoksen juoneen mahtuu enimmäkseen melodraamaa. Luin silti kirjaa sujuvammin kuin olisin katsonut tämän televisiosta saippuaoopperana, mutta fiilikset olivat ”luki tämän mieluummin kuin turpiinsa otti”. Samalla huomaan, että romaani on uuden sarjan toinen osa, ja se olisi ehkä avautunut paremmin lukemalla ensin aloitusosan, Näkemiin taivaassa.

Selkeästi Lemaitren todellinen lahjakkuus on dekkarikirjallisuudessa, sillä hän on mestari tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia. Tässä pimeys korvautui matalaotsaisuudella, mikä useamman hahmon mittakaavassa on tylsähkö romaanin aihe. Paul, Solange ja puolalainen kielitaidoton kotiapulainen Vladi olivat taas loistavia hahmoja, koska heissä oli muutakin syvyyttä kuin kykyä manipulaatioon.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka rakastavat lukea talousrikoksista, juonittelusta ja välistävedosta. Toki Pariisin ajankuva on romaanissa paikallaan, mutta rehellisesti sanottuna sain jopa enemmän irti Enni Mustosen pariisilaissaagoista. Luin kirjan tavoitehakuisesti maahaastetta varten, muuten se olisi jäänyt kesken.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 9/196: Ranska. 

Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.

Veriryhmänä uhrautuvaisuus

Teos: Yu Hua: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula&co, 2018)

Suomennos: Rauno Sainio

Viime postauksessani pohdin suomalaisen työväenkirjallisuuden tilaa. Kun huomio käännetään Suomesta kommunistiseen Kiinaan, voidaan kysyä, onko maassa tuotettu muuta kuin työväenkirjallisuutta sitten 1940-luvun lopun. Viime aikoina toki maasta on tullut kiinnostavia dekkareita, skifiä ja fantasiaa, mutta realistisessa kerrontaperinteessä huomio keskittyy ihmisiin, jotka elävät suhteessa tuotantolaitoksiin. Otokseni moisesta kirjallisuudesta ei ole valtava, mutta olen lukenut uudempaa kiinalaista kirjallisuutta jo ennen tämän blogin aloittamista. Kaikki, mitä olen lukenut on ollut hienoa kirjallisuutta, enkä ole jättänyt yhtäkään kirjaa kesken.

Yu Hua (s. 1960) on löydetty Suomessa vasta äskettäin Aula-kustantamon suomennosten kautta, vaikka suomennetut kirjat ovat peräisin 1990-luvulta. Luin nyt toisen Huan kirjan, vuodelta 1995, joka kertoo Xu Sanguanista, miehestä, joka elättää perhettään myymällä verta paikalliselle sairaalalle. Kiinalaisessa kulttuurissa veren uskotaan pitävän sisällään esi-isien henkeä, ja siksi veren luovutus on monista kyseenalaista. Ilmeisesti kommunismin aikanakin siitä maksettiin, eikä mitenkään huonosti, koska luovuttajia ei maksusta huolimatta pesinyt sairaaloiden porteilla.

Xu Sanguan on nuori, naimaton mies kommunismin alkaessa, ja hän tarvitsee rahaa onnistuakseen taikinatikkutyttö Xu Yulanin kosinnassa. Tytön isää pitää voidella alkoholilla ja tupakkakartongeilla, ja ainoa keino pikaiseen rikastumiseen on verikaupat. Miehet isoisän kylästä opettavat häntä selviytymään voimia vievästä urakasta: matkalla verta luovuttamaan on juotava litratolkulla vettä, ja palatessa käydä Voitto-ravintolassa syömässä sianmaksaa ja juomassa keltaista riisiviiniä.

Xu Sanguan saa kolme lasta, mutta esikoisen isyys on epäselvä. Kysymys aisankannattajuudesta hiertää avioparin välejä, ja tämän vuoksi myös Xu Sanguan päätyy vieraaseen syliin. Olot huononevat, eikä perheellä ole välillä muuta syötävää kuin maissivelliä ja villivihanneksia. Kun päästään kulttuurivallankumoukseen, perheiltä takavarikoidaan kattilat porvarillisina jäänteinä. Yhteiskeittiöt pitävät kansan nälkäisenä, eivätkä kulttuurityötä tekemään lähetetyt pojat voi hyvin parakeissaan. Esikoispoika Yilen, sen, jonka Xu Sanguan on välillä miltei kieltänyt, terveys romahtaa dramaattisesti, eikä hän selviä maksatulehduksestaan ilman kallista hoitoa Shanghaissa.

En spoilaa juonta enempää (spoilausta tuli jo vähän liikaa), mutta lukijan on kai hyvä tietää, ettei verikaupat tässä viittaa rikollisuuteen, vaan ihmisten päivittäiseen selviytymiseen. Kirjan suomalainen nimihän kuulostaa dekkarilta, ja sellaisena itsekin sitä lähestyin. Xu Sanguanin taistelu maskuliinisen ylpeyden ja perheen eloonjäännin välillä on lopulta syvällisesti yleisinhimillistä, ja miehen uhrautuminen ei-biologisen poikansa vuoksi nousee eeppisiin mittoihin. Verikauppateeman käsittelyssä on loputtomasti toistoa, mikä varmasti on kiinalaisen suullisen tarinankerronnan tehokeino. Tämä tarina, kuten aiemmin lukemani Elämänkaari, tuntuu vahvasti ”autenttiselta” suulliselta muistelolta enemmän kuin sepitetyltä fiktiolta.

Teos ei sovi kärsimättömälle lukijalle, ja se vaatii heittäytymistä kouluja käymättömän kansanmiehen kenkiin. Henkilöiden, niin miesten kuin naisten, huumori on karskia, ja naisten asema hankala, sillä kommunismista huolimatta heitä rangaistaan aviorikoksista julkisen nöyryytyksen keinoin. Kiinan ja Neuvostoliiton kommunismeissa oli siis suuri ero perhekäsityksen ja seksuaalisuuden aloilla: kun Neuvostoliitossa kannustettiin vapaaseen rakkauteen, Kiinassa naisia huoriteltiin virallisesti. Xu Sanguan järkyttyy vaimonsa nöyryytyksestä, ja kokee empatiaa tätä kohtaan, vaikka ei välttämättä osaa sitä näyttää parhain mahdollisin elein.

Joissain muissa lukemissani kuvauksissa kulttuurivallankumouksesta henkilöiden kapina sen järjettömyyksiä vastaan on ollut voimakkampaa, mutta nämä kirjailijat ovat olleet Yu Huaa nuorempia ja kirjoittavat diasporasta. Myös Yu Huan kirjoja on Kiinassa sensuroitu, mutta miehen menestys maailmalla on ollut valtava. Hän on aloittanut 80-luvulla postmodernistisen avantgarden taiturina, mutta siirtynyt 90-luvulla kansanomaisempaan tyyliin. Minua kiinnostaisi lukea varsinkin tuota aiempaa tuotantoa, jossa ilmeisesti kuvataan enemmän sen ajan urbaania nykykulttuuria.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 13/196: Kiina.

Voiko ajankuvaa olla liikaa?

Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?

Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.

Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.

Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.

Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.

Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.

Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.

Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.

Islam, jolla on naisen kasvot

Teos: Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus (S&S, 2018)

Suomennos: Taina Helkamo

Tanskan ensimmäinen naisimaami Sherin Khankan perusti Mariam-moskeijan vuonna 2016. Kyseessä on Pohjoismaiden ainoa moskeija, jossa perjantairukouksia johtavat naispuoliset imaamit. Erityisen suosittu moskeija on vihkipaikkana, koska se on myös ainoa moskeija Pohjoismaissa, joka vihkii musliminaisia, joilla on ei-muslimipuoliso. Monet parit matkustavat Kööpenhaminaan saadakseen liitolleen siunauksen naapurimaista käsin. 

Khankan on myös kiinnostava hahmo suomalaisesta näkökulmasta, sillä hänen äitinsä on kotoisin Mahlun kylästä Saarijärveltä. Hänen syyrialainen isänsä ei ollut Khankanin lapsuudessa ja nuoruudessa lainkaan uskontoaan harjoittava, vaan Khankan on löytänyt islamin itse aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin hän vaihtoi nimensä Ann Christinestä Sheriniksi. Hän on koulutukseltaan uskontososiologi, mutta on opiskellut islamin perusteita ja arabiaa Egyptissä ja Syyriassa. 

Nainen on islamin tulevaisuus on inspiroivaa luettavaa myös ei-muslimille, koska siinä esitetään vahvoja argumentteja uskontodialogin puolesta. Yksi Khankanin tulevaisuuden unelmia olisi perustaa yhteinen pyhäkkö ”kirjojen kansoille” – rakennus, jossa olisi kolme ovea eri uskontokunnille. Khankanin järjestämissä tilaisuuksissa on myös tavallista, että muslimit ja kristityt rukoilevat sulassa sovussa samassa tilassa. Hänen positionsa ei kuitenkaan ole helppo, ja hänen läheisensä ovat ilmaisseet huolta perheen turvallisuudesta. Hänen lapsillaan on myös vakiokommenttina: ”äiti, miksi sinä et hae kunnon töitä?”

Khankan on itse kasvanut aidosti monikulttuurisessa kodissa, ja tuntee hyvin myös suomalaiset juurensa. Perheen kesäiset automatkat ”lähes napapiirille” esiintyvät teoksessa huolettomana shangri-lana, kun taas isänsä juurille hän pääsi tutustumaan vasta 10-vuotiaana. Vasemmistolaisen isän paluu Damaskokseen ei ollut Assadin aikana turvallista, ja perheellä on muistoja vanhempien pidätyksistä lomamatkojen aikana. Aikuisena Khankan pääsi matkustamaan Syyriaan ilman vanhempiaan, ja isän kotimaassa häntä eniten kiinnosti suufilaisuus.

Kirjassa on terävää ja ajankohtaista analyysia Tanskan poliittisesta ilmapiiristä, oikeistopopulismista ja islamofobiasta. Yllätyksekseen Khankan sai muutama vuosi sitten tietää, että yksi hänen parhaista lapsuudenystävistään oli mukana perustamassa uutta äärioikeistolaista puoluetta, joka on vielä ärhäkämpi retoriikaltaan kuin Danske Folkpartiet. Nainen oli mainostanut ystävyyttä Khankanin kanssa sosiaalisessa mediassa, ja tämän vuoksi mediat halusivat järjestää keskustelun naisten välillä, mutta lopulta Khankan kieltäytyi kunniasta.

Feministisestä näkökulmasta oli kiinnostavaa lukea myös Khankanin toisen projektin, Exitcirklen-kansalaisjärjestön työstä. Tämä on järjestö, joka tarjoaa vertaistukea henkisen väkivallan uhreille ja auttaa niin miehiä kuin naisia tunnistamaan suhteissaan tapahtuvan henkisen alistamisen merkkejä. Exitcirklen ei ole uskonnollinen järjestö, mutta monet musliminaiset ovat löytäneet tiensä sinne ehkä juuri siksi, että Khankan on tunnettu imaami. Myös Mariam-moskeijassa tehdään väkivallan vastaista työtä, ja opetetaan naisia erottamaan uskonnon ja kultturin sanelemia käytäntöjä. 

Khankan kertoo myös omasta avioliitostaan pakistanilaisen miehen kanssa, jossa kulttuurierot ovat olleet suuret. Pakistanilaisen suvun hyväksyntä uutta miniää kohtaan ei ollut aukotonta, sillä miehen odotettiin menevän naimisiin omanmaalaisen naisen kanssa. Myös miehen tulkinta islamista oli konservatiivisempi kuin Khankanin, eikä mies ollut kovin haltioissaan vaimonsa moskeijahankkeesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan he olivat vielä naimisissa, mutta luin muualta, että ero on tapahtunut äskettäin. Khankan olisi halunnut elämässään toistaa vanhempiensa kaksikulttuurisen rakkaustarinan, mutta koki epäonnistuneensa siinä. Oma kysymykseni hänelle on seuraava: elettiinkö Tanskassa hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan suvaitsevaisempaa aikaa, jolloin kaksikulttuurisilla pareilla oli ehkä yhteiskunnankin puolesta helpompi hengittää? 

Nainen on islamin tulevaisuus on yksi parhaista lukemistani islam-aiheisista teoksista, ja olen lukenut niitä, sekä tieteellisiä että populaareja, tutkija-aikoinani kymmeniä ellen satoja. Kirja myös muistutti minua ajoistani Tanskassa, jossa asuin 90-luvun lopulla ja opiskelin poliittisen islamin suuntauksia. Ehkä yritin tarkkailla maata jopa muslimisiirtolaisen silmin, vaikka olin etuoikeutettu pohjoismainen maahanmuuttaja. Muslimien asema ei ollut maassa kovin ruusuinen edes 90-luvulla ja sen jälkeen on tapahtunut paljon poliittista polarisoitumista. 

Kirja on jopa niin inspiroiva, etten ihmettelisi, jos joku lukija palaisi islamiin sen luettuaan. Kovin helppoa ei elämä olisi aktiivisena feministimuslimina maassa, jossa politiikka on islamofobista, mutta ainakin teoksessa on kunnon tekemisen meininki. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 12/196: Tanska (aiempia postauksia on vielä työn alla, pahoittelen haasteen epäloogista etenemistä).