Mies, josta riitti monelle

Teos: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. (SKS, 2018)

Ilmari Kianto (1874-1970) on monille meistä tuttu kirjailija äidinkielen tunneilta. Muistelisin, että Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista on ollut juttua vielä minun nuoruudessani 80-luvulla, ja olen palannut noihin teoksiin myöhemmin ainakin katkelmia niistä lukien. Myöhemmin olen tutustunut Kiannon toimintaan Vienan Karjalan kysymyksissä, ja aivan viimeksi lukenut hänen järkyttävistä kannanotoistaan ”susinartuista” kansalaissodassa. Itse asiassa Kiannon kansalaissodan naiskuva muistuttaa melkein tismalleen tämän päivän haittaisänmaallisten retoriikkaa ”matupatjoista” ja ”suvakkihuorista”.  

Monella tapaa Kianto oli vihakirjoittaja, tai ainakin tietoinen provokaattori, jonka ulosantiin myös jotkut hänen aateveljistään kyllästyivät. Panu Rajala pyrkii Kianto-elämäkerrassaan tuomaan esiin tämän äärimmäisen tuotteliaan ja ristiriitaisen kirjailijan aatteellisia kytköksiä, joita ei ole helppo asettaa tämän päivän poliittiselle kartalle. Kianto oli idealistinen tolstoilainen, epäonnistunut Venäjän armeijan sotilas, anarkisti, vapaan rakkauden kannattaja, heimoaatteen täyspäiväinen edistäjä (kun sille päälle sattui), köyhän kansan puolustaja, joka kuitenkin vierasti vasemmistolaisuutta. 

Kianto eli niin pitkän elämän, ja oli luonteeltaan sen verran maaninen, että matkan varrelle mahtui järkyttävä määrä melodraamaa. Poetiikkaa, politiikkaa ja erotiikkaa, pahennusta, kriisiä ja hammasten kiristystä. Elämäkerrassa kuvataan nuorta miestä, joka kärvistelee kolmikymppiseksi ilman lihallista naissuhdetta. Jossain vaiheessa hänen lähimpiin ystäviinsä kuuluu Eino Leino, joka edistyy niin runouden kuin eroksen teillä Kiantoa sukkelammin, ja Kianto kokee jäävänsä tämän komeetan varjoon. Leino ehtii jo hoidattaa kuppaansa, kun Kianto on vain kirjeenvaihdossa siveellis-moralististen venäläisten seurapiirineitien kanssa. Ja kun Kianto vihdoin onnistuu naimaan Suomussalmen pitäjälle tulleen postineiti-Hildurin, perheonni ei ehdi kukoistaa kuin joitain ohikiitäviä hetkiä. 

Ilmari Kiannolla oli 12 lasta kolmen naisen kanssa, joista nuorin, Raija-Liisa, syntyi vuonna 1934 yhdelle hänen lukuisista sihteereistään. A- ja B- sarjan äidit taistelivat jossain vaiheessa kiihkeästi elatusmaksuista keskenään, mutta suurimmat paineet kohdistuivat itse sulttaaniin, joka ei suoriutunut vanhemmuuden velvoitteistaan tiukan paikan tullen. Vaikeina vuosina useampi lapsi oli lastenkodissa, ja ainakin kaksi heistä adoptoitiin muualle. Raija-Liisa oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi isälleen ja tämän uudelle vaimolle, joka hoiti tyttöä kuin omanaan. 

Iltatähtenä Raija-Liisa oppi tuntemaan isänsä parhaiten, koska hän asui tämän ja tämän useamman naisen kanssa. Kun yksi kumppani tai sihteeri otti hatkat, Kianto ilmoitti paikan aukeamisesta lehdissä, ja aina joku seikkailunhaluinen hupakko tarttui syöttiin. Miehestä riitti moneksi ja monelle, ja suurin osa nuoremmista naisista ehti kuolla ennen Ilmaria.

Rajala ei ainakaan sievistele Kiannon elämän hurjimpia vaiheita, vaan näyttää 30-40-lukujen melodraaman, ahdingon ja pohjamudat sellaisina kuin ne ovat olleet. Itse kirjoitin tekemiini muistiinpanoihin ainakin viisi kertaa sanat ”MOPO KEULII”, eli Kiannon elämässä oli useita vaiheita, jolloin hän ei tuntunut täysin syyntakeiselta, eivätkä nämä kaikki liittyneet runsaaseen alkoholinkäyttöön. Sangen omituiselta tuntui varsinkin se, että hän sai noin paljon nuoria naisbändäreitä vaiheessa, jossa hän oli kaikista heikoimmilla niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Ainakaan väriä tai vauhtia Kiannon elämästä ei puuttunut, mutta Panu Rajala tarjoaa kirjassaan myös suvantovaiheita analysoimalla miehen tuotantoa ja sen vastaanottoa. Itseäni kiinnosti eniten köyhyyden kuvauksen etiikka: tässähän viitataan Kyllösen sukuun, jotka kokivat tulleensa leimaantuneiksi ryysyrantalaisiksi monessa polvessa siksi, että Joosepin hahmo oli niin lähellä elävää kaimaansa. Kianto yritti hyvitellä ja sovitella Kyllösten kanssa moneen otteeseen, mutta nämä eivät leppyneet. 

Kiannon persoonaan en edelleenkään ihastunut tämän teoksen luettuani; jos naissuhteet jätetään ulkopuolelle, teos kuvaa epästabiilia mytomaanikkoa, joka onnistuu saamaan itselleen etuoikeuksia suuren taiteilijamyytin varjolla. Hänessä on myös marttyyrihenkeä, ja herkkähipiäistä valittajaa, joka kokee olevansa aivan erityinen lumihiutale. 

On tietysti kiinnostavaa, kuinka paljon suuret mieskirjailijat ovat saaneet tukea muun muassa kustantajiltaan – ja Kiannon tapauksessa tuen määrä varmasti ylitti Leinon, jolla ei kuitenkaan ollut kuin yksi lapsi huollettavanaan. Suurperheet toki olivat muutenkin ajan henkeen kuuluvia, ja köyhää kansaa kuvatessaan Kianto varmasti oli hyvinkin tietoinen, että hänestä olisi voinut tulla myös kunnan jauhoja anomassa käyvä Jooseppi.  

Kirja varmasti avautuu parhaiten niille, jotka ovat lukeneet edes yhden kokonaisen Kiannon teoksen. Minulla oli välillä olo, että lukisin tuon ajan Seiskaa – jos keltaista lehdistöä silloin olisi ollut. Miehen loppuvuosikymmenistä Helsingissä tuli jo hieman likainen paparazzi-fiilis, sillä hänen luonaan kävi uteliaita tirkistelijöitä ja varmasti myös alkavan viihdejournalismin haaskalintuja. Rajala kuitenkin kunnioittaa kohdettaan ja pyrkii näyttämään hänen elämästään muitakin puolia kuin nuorten naisten vikittelyn. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s