Haanpääläistä kansandemokratiaa

Teos: Pentti Haanpää: Pentti Haanpään parhaat. (Into, 2018)

Vuonna 2017 oululainen Kaleva-lehti järjesti lukijoilleen kinkkisen kisan – tarkoituksena oli äänestää Pentti Haanpään parhaista novelleista tulevaa antologiaa varten. Haaste nauratti minua valtavasti, sillä en olisi osannut nimetä yhtäkään ilman Googlen apua. Joitain hevosaiheisia on varmasti tullut luettua koulussa, ehkä juuri voittajatekstin ”Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen” (1930). Haanpää ei kuulunut suosikkeihini nuorena, eikä taida kuulua edelleenkään, mutta päätin nyt ottaa selvää, millaisesta miehestä oikeastaan oli kyse, ja mikä hänen merkityksensä on Suomen kirjallisuushistoriassa. Kaikkea tätä en blogissani tilitä, vaan yritän kertoa niistä novelleista, joista innostuin edes vähän. 

Luin juuri Ilmari Kiannon elämäkerran, ja tämä kokemus limittyy sen kanssa oivallisesti kahdesta näkökulmasta. Haanpää (1905-1955) kuului eri ikäluokkaan Kiannon (1874-1970)  kanssa, mutta heitä yhdisti jokunen asia. Ensinnäkin miehet syntyivät samalla paikkakunnalla, Pohjois-Pohjanmaan Pulkkilassa, jossa Kianto eli vain varhaislapsuuttaan, kun taas Haanpää pysyi kotikonnuillaan lähes koko elämänsä (hänen kotikylänsä siirrettiin myöhemmin Pulkkilasta Piippolaan, joka on naapurikunta). Toiseksi molemmat ovat kirjoittaneet kriittisesti asepalveluksesta, vaikkakin eri poliittisista näkökulmista. Kolmanneksi molemmilla oli värikäs yksityiselämä, vaikka Haanpään avioliiton ulkopuoliset seikkailut eivät muodostuneet samanmoiseksi kiinnostuksen kohteeksi kuin Kiannon. Ja neljänneksi molemmat olivat kovin tuotteliaita, mikä johtui myös taloudellisesta pakosta. 

Haanpäätä pidetään varsinkin kirjailijoiden suosimana kirjailijana, enkä ihmettele sitä hänen käyttämänsä sanaston vuoksi. Itse olen suht vastaanottavainen vanhahtavalle tekstille, murrepuheelle ja erikoisille sanoille, ja jos en tunnista jokaista tekstissä esiintyvää perinneruokaa, en pysähdy ottamaan selvää kaikista. Varmasti siksi, että olen lukenut paljon myös kielillä, joita osaan huonommin, olen myös suomen murteiden kohdalla kehittänyt strategian, jossa kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ymmärrettävyyden raja rikkoontuu silloin, jos en ymmärrä edes jutun juonta. Haanpään novelleissa tätä riskiä ei ollut, vaan jotkut tämän päivän murrekirjoittajat viljelevät paljon vaikeampaa sanastoa kuin hän. 

Mitä minulla sitten tämän kokoelman kanssa kävi? Voin tunnustaa, että jaksoin lukea ”top 10”-novellit ja sen jälkeen muutaman vetävän otsikon mukaan. Ongelmana näissä teksteissä oli, ettei läheskään kaikissa novelleissa ollut kunnon juonta, vaan niissä enimmäkseen oli joko mökin ukko tai akka paheksumassa nykymenoa, kärsimässä puutteesta tai kuolemassa johonkin tautiin. Tekstit kohenevat aina, kun luteita ja torakoita pursuavista torpista päästään ulkoilmaan, ja varsinkin maanteita mittaavat kulkurihahmot kiinnostavat. Heta Rahko on perinteinen kuppaaja ja hieroja, joka ei saa enää omassa kylässään asiakkaita nuorempien vallatessa alaa. Näin hän tekeytyy eri henkilöksi ja vanhemmaksi kuin onkaan, ja päätyy kaukaiseen kylään aloittamaan puhtaalta pöydältä. Vanha mökin akka identiteettihuijarina on hersyvä ja erilainen hahmo, sillä enemmän tällainen toiminta on liitetty lipeviin ”auervaaroihin”.  

Päntän äijä ja Pussisen akka kirivät myös ”top 10:een” jonkunlaisena syrjäkylien vanhusten stereotyyppeinä. Ja kyllä minua edelleen itkettää ja naurattaa kuvaus kylästä, jossa ei ole muuta tekemistä kuin odottaa höyrähtäneen vanhuksen putoamista syysjäihin ja siitä seuraavaa pelastusoperaatiota. Toisaalta Haanpää on myös taitava lapsuuden kuvaaja, ja huutolaispojan kohtalo koskettaa novellissa ”Ruijaan”, jossa hän liittyy aikuisten miesten haaveelliseen kävelypartioon saadakseen kerrankin elämäsään nauttia paljon puhutusta rasvaisesta merenviljasta.

Tämä on kokoelma, jota ei kannata edes yrittää ahmia kerralla. Omalla tahdillani tämän tarinameren kampaamiseen menisi varmasti vuosi-pari. Saan Haanpää-kiintiöni täyteen muutaman novellin kertaluvulla – miehen kieli on ilmaisultaan rikasta, mutta myös maneereiltaan raskasta. Onneksi tämäntyyppisissä antologioissa ei ole suorituspainetta – teosta ei ole edes suunniteltu koherentiksi novellikokoelmaksi, jonka ”punainen lanka” pitäisi ymmärtää, vaan se on pikemminkin sekatavarakauppa tai basaari, josta lukija saa mielihyvin poimia muutaman itseään miellyttävän aarteen. 

Poliittisesti on kiinnostavaa, kuinka melkein identtisistä oloista ponnistavat Kianto ja Haanpää valitsivat eri suunnat. En ole nyt ehtinyt selvittää, kuinka paljon nämä tuotteliaat korpikirjailijat olivat tietoisia toistensa urista – mahdollisesti vähän, koska kuuluivat selkeästi eri ”leireihin” ja sukupolviin. Haanpään avointa vasemmistolaisuutta ja kiivasta antimilitarismia voidaan pitää eräänlaisena ammatillisena itsemurhana varsinkin 1930-luvun ilmapiirissä, mutta toisaalta en usko, että Kiannon äärioikeistoa liehittelevä Suur-Suomi-aatekaan ole ollut suurta valuuttaa kaikissa salongeissa. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s