Inspiraatio kateissa? Kirjoita silti

Teos: Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY, 2018)

Ottaen huomioon, kuinka kiihkeästi olen halunnut elämässäni nousta ammattikirjoittajaksi, olen lopulta lukenut aika vähän kirjoittamisoppaita. Tänä vuonna eteeni on tullut kaksi kotimaista teosta, jotka ovat tarjonneet jotain uutta pohdittavaa – yksi oli Niina Hakalahden Syön Eiffel-torneja aamiaiseksi ja toinen on nyt käsiteltävä 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Salmi ja Toiviainen ovat tuottaneet kirjan haastattelemalla eri tyyppisiä ammattilaisia, joille kirjoittaminen on osa työnkuvaa. Ansiokasta kirjassa onkin sen monipuolisuus: vain yksi haastateltava on romaaneja julkaissut ”oikea” kirjailija, eli sisältö painottuu muusikoihin, käsikirjoittajiin, dramaturgeihin, media-alan moniosaajiin, ja mainosmaailmaan. Kaikkia haastateltavia en edes tunnistanut, ja osa oli pinnallisia tuttavuuksia. Vanhin haastateltavista oli 60-luvun lopulla syntynyt, ja mahtui mukaan myös 90-luvulla syntyneitä nuoria.

Emmi Itäranta on haastateltavista ainoa proosakirjailija, ja hänen kaksikielinen kirjoittamisstrategiansa tuntui hyvin loogiselta. Hän on ainakin tiettyyn pisteeseen asti kirjoittanut romaaninsa myös englanniksi, ja näin muuttuu oman tekstinsä asiantuntijaksi tai haltijaksi myös toisella kielellä. Tällaista strategiaa ihailen, koska myönnettäköön, että osa suomalaisen kirjallisuuden käännöksistä ovat olleet kömpelöitä, siis se vähä, jonka olen saanut käsiini. Tunnen myös joitain kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain englanniksi, mutta heidän suosionsa usein jää kotimaassa marginaaliseksi. Itärannan Teemestarin kirja on jäänyt ikuisesti aivoni poimuihin muhimaan, luinhan sen jo heti sen ilmestyttyä. Hän kertoo kuuluvansa hitaan kirjoittamisen koulukuntaan, jossa 3-4 vuoden romaaninkirjoitusaika on tavallista. Hyvä niin, koska tuolla strategialla saa aikaan sellaista tekstiä, mikä myös kestää ensimmäisen mediahumun yli. 

Haastateltavista niin Itäranta kuin Noin yhdeksän uutisten Jukka Lindström ovat Tampereen yliopiston kasvatteja, ja Lindströmiä ihailen eritoten koulutuksensa täydellisestä haltuunotosta työmarkkinoilla. Lindströmin pääaine oli valtio-oppi, kuten minullakin, ja hän on onnistunut tekemään siitä hauskaa. En ole hänen show’nsa vakikatsoja, mutta aina olen nauranut, kun olen ruudun aikaan sattunut häntä katsomaan. Lindtsrömin haastattelu vei minut ehkä vieraimman tyyppisen prosessikirjoittamisen äärelle – Noin yhdeksän uutisten valmistelu on kurinalaista tiimityötä, jossa ohjelmaa harjoitellaan parikin kertaa studiossa ilman yleisöä. Tämän tyyppinen kirjoittaminen ei todellakaan odota inspiraation syntymistä, vaan käsis on saatava aikaan niistä aineksista, mitä sillä viikolla sattuu medioissa syntymään. 

En tiennyt mitään tai paljoakaan teatteriohjaaja Milja Sarkolasta, elokuvaohjaaja Antti Pesosesta tai ohjaaja-tuottajaparista Teemu Nikki ja Jani Pösö. Pesosen Korsoteoriasta olen saattanut nähdä pätkän, ja Nikki-Pösö-tiimin nuorisosarjoista olen tietoinen, mutta en ole niitä katsonut. Sarkolan tuotannossa silmään pisti myös kaksikielisyys ja pohdiskelu lähisuhteista kirjoittamisen eettisyydestä. Antti Pesosen kirjoittamisprosesseista jäi parhaiten mieleen meditatiivinen tietoisuus, ja Nikki-Pösön tuotantotiimistä se, ettei heillä ole muodollista alan koulutusta, vaan ovat opiskelleet elokuva-alaa kolmosen spårassa ja sysmäläisessä perunakellarissa. Varsinkin elokuvaihmisten tilanne on siinä mielessä kinkkinen, että nykyään apurahan myöntäjät odottavat leffoilta uskollisuutta alkuperäiselle suunnitelmalle, eli jos lopputulos ei noudata apurahahakemuksen synopsista, tekijöiden ura saattaa jäätyä siihen. 

Yksikään kirjan haastattelu ei ollut turha tai tylsä, mutta mainosalan, bloggareiden ja tubettajien jutut eivät minua suuremmin haastaneet. Bloggareiden ja vloggareiden tilanteeseen olen muutenkin perehtynyt, ja varsinkin Justimusfilmsistä satuin tietämään paljonkin muista yhteyksistä. Silti koin iloa siitä, että näin nuoret kaverit ovat onnistuneet nakertamaan itselleen paikan suomalaisesta mediamaailmasta. Poliitikko Ozan Yanarin mukaanotto teokseen oli raikas veto, sillä harva tulee ajatelleeksi poliitikon uraa kirjoittajan urana, ja tuossakin haastattelussa korostui kaksikielisyys. Yanar kertoo kirjoittavansa häröimpiä ajatuksiaan muistikirjoihinsa turkiksi, jotta ihmiset eivät julkisilla paikoilla lukisi hänen noottejaan. 

Teos varmasti puhuttelee eniten nuoria ja nuoria aikuisia, ja erityisen hyvin teos sopisi luettavaksi lukion äidinkielen tunnilla. On aina hyvä muistaa, että kirjoittamiseen voi suhtautua intohimoisesti, vaikka tavoitteena ei olisi painettu teos tai merkittävä kirjallisuuspalkinto. Tämän teoksen haastateltavat suhtautuivat omaan tekemiseensä nöyryydellä ja huumorilla, ja muistuttivat kirjoittamisen jokapäiväisyydestä. Teoksessa on myös lopussa lyhyt osio, jossa on käytännön harjotuksia ja vinkkejä niille, joilla on vaikeuksia päästä omassa kirjoittamisessaan käyntiin. 

Varsinainen kirjoittamisopas teos ei ole, mutta näilläkin eväillä voi päästä jo käyntiin. Valokuvat olivat iso plussa, ja myös se, että kirjan kirjoittajat pohjustivat haastattelujen alussa suhdettaan henkilöön. Kokonaisuutena teos on ryhdikäs ja tyylikäs, ja toivon sen päätyvän käyttökirjallisuudeksi monien sorvien äärelle.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s