Kettuja Cumbrian viinitarhassa

Teos: Katri Soikkeli: Pahat ketut. (Torni, 2018)

Nuori Alice Addison on kirjallisuuden maisteri, joka editoi työkseen pienen kustantamon romanttisia viihdekirjoja. Hän on sitä ihmistyyppiä, joka viihtyy erinomaisesti pyjama päällä sisätiloissa jutellen mieluummin kissalleen kuin ihmisille. Kun hän perii Abigail-tätinsä talon Cumbrian maaseudulta, hän tarttuu mahdollisuuteen downshiftata elämäänsä avoimin mielin.

Kirja kertoo syrjäisestä Portestonin kalastajakylästä, jossa on yksi kauppa, yksi pubi ja kakkuja leipova naisyhdistys. Uudet tulokkaat eivät yleensä selviä umpimielisestä meiningistä puolta vuotta pidempään, ja näin uskotaan käyvän myös Alicelle. Talokaan ei ole kummoisessa kunnossa, ja häntä varoitetaan sen epäonnea tuovasta hengestä. Myös Abigail-tädin kohtalo herättää epäilyksiä, ja hänen päiväkirjoissaan on pelottavia raamatullisia vertauksia muun muassa kettuihin Herran viinitarhassa. Ullakolta löytyy myös ketunhäntä, jonka alkuperä on tuntematon. 

Luin teosta young adult-romaanina, vaikka yhtä hyvin se avautuu vanhemmallekin lukijalle. Juoneen liittyy ripaus mystiikkaa, jopa fantasiaa, ja se on myös hienovaraisella tavalla jännitysromaani. Kylän universumissa on kirjavilla motiiveilla varustettuja henkilöitä, joiden kaikkien hyvään tahtoon ei ole luottaminen. Tämän lisäksi seonnut kirjailija Selina Starheart, jonka teoksia Alice editoi, tulee paikan päälle vainoamaan tätä. Myös Alicen oman suvun salaisuudet alkavat paljastua hänen mielenterveyttään uhkaavalla tavalla. 

Parasta kirjassa on tiheä tunnelmakuvaus, johon liittyy humoristisia elementtejä. Porteston on varmasti Brexit-intoilijoiden unelmamesta – paikka, jossa edelleen vannotaan hedelmäkakkujen nimeen, ja jossa ei tunneta vegaanieineksiä. Kylässä asuu vain  yksi maahanmuuttajaperhe, jonka isä Sandeep joutuu kutsumaan itseään Peteksi, koska paikalliset eivät opi vaikeita intialaisia nimiä. Meininki on osittain jämähtänyt jonnekin 1950-60-luvuille, ja teetä tarjoillaan aidoista Royal Doulton-kupeista. 

Joulukirjaksikin teos on oivallinen, sillä Alice jää sään panttivangiksi kylän lumikaaokseen ja päätyy viettämään pyhät vähäpuheisen kalastaja-Juniperin luona. Joulua valmistellaan perinteisellä kaavalla, ja riski joutua pukeutumaan rumaan jouluvillapaitaan on valtava. 

Soikkeli varmasti tuntee pohjoisen Englannin peräkylät kuin omat taskunsa, ja päästään tässä reissaamaan myös Skotlannin puolelle yhtä tunnelmallisissa merkeissä. Teoksessa on samantyyppistä vahvaa paikallista kokemista kuin vaikka Ann Cleevesin dekkareissa. 

Minua nauratti kirjassa eniten päähenkilön työnsarka, jossa on paljon kustannusalan sisäistä itseironiaa. Työn kuvauksen tasolla teosta voi lukea myös tasokkaana chicklitinä, sillä tässä nuorempi nainen ruotii itseään vanhempien naisten kirjoitus- ja lukutottumuksia. Ei ole helppoa toimia kustannustoimittajana, jos tähtikirjailijan käsikirjoituksessa esiintyy sana ”hekumallinen” kymmenen kertaa samalla sivulla. Ja kun vielä esiin pomppaa hekumallinen dekoltée, niin ollaan jo hysterian partaalla. Kirjan tarjoama romantiikka, niissä vähissä määrin kun sitä on, on sopivan vinksahtanutta, ja ehkä kattavin teema on nuoren aikuisen oikeus määritellä suhde-elämäänsä ja sosiaalisuuttaan. 

Erityispointsit annan teokselle brittimenon autenttisuudesta, ja kielellisestä monimuotoisuudesta. Tosin olisin ehkä mieluummin lukenut tämän romaanin englanniksi. Teoksen juoni oli lopulta aika arkinen, mutta se ei haitannut, sillä kylän tyyppeihin tutustuminen oli vaivan arvoista. 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s