Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s