Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s