Kiertävän piian kirkkopiina

Teos: Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018)

Tapio Koivukari on satakuntalainen kirjailija, joka jakaa aikaansa Suomen ja Islannin välillä. Olen vuosien varrella huomannut montakin hänen teostaan ja noteerannut ne kiinnostavina, mutta aiemmista kirjoista olen lukenut vain Unissasaarnaajan. Koivukari on koulutukseltaan teologi, ja käsittelee tuotannossaan muun muassa herätysliikkeiden historiaa. 

Poltetun miehen tytär on siinäkin mielessä jännittävä romaani, että se julkaistiin samaan aikaan suomeksi ja islanniksi. Hieno strategia, koska kirjalle taatusti löytyy lukijoita satujen saarella. 1600-luvun Islanti on mielenmaisema, joka ei automaattisesti avaudu kiireiselle nykylukijalle, vaan kirja vaatii asettautumista itselle vieraan mentaliteetin vietäväksi. Kyseessä ei ole helppo historiallinen lukuromaani, jossa viitekehystä selitetään opettavaisesti. Kirja vaatinee ainakin jonkin sortin ymmärrystä tuon ajan kansanihmisten uskonelämästä, ja varsinkin pakanauskon ja kristinuskon rinnakkaisista todellisuuksista. 

Romaanin päähenkilö on Árnesin rannikkokylässä asuva, kalastajan tytär Manga, jonka isä Thórdur on onnistunut vaurastumaan suhteillaan ulkomaisiin kauppalaivoihin. Kun muilla kalastajilla on neljä- tai kuusiairoisia veneitä, on Thórdurilla monta kahdeksanairoista, mikä herättää muissa pahennusta. Kun Mangan äiti kuolee ennenaikaisesti ja taloon saapuu emännän paikkaa havitteleva piika Gudrún, yhteisö uskoo Thórdurin omaavan naisia vangitsevia pahoja voimia. Samaan aikaan paikallista seurakuntaa riivaa kirkkopiina, eli nuoret tytöt alkavat kouristella ja hallusinoida palvelusten aikana. Moni kokee tulirenkaan puristavan itseään, ja pahuuden uskotaan elävän mustan kissan hahmossa, joka on noiduttu seurakunnan ylle. 

Enempää en paljasta juonesta, mutta kirja pohjautuu tosi tapahtuman ympärille, ja näin tarinointi tuntuu poikkeuksellisen autenttiselta. Tapahtumat ovat karmivia, mutta en osannut lukea kirjaa kauhuromaanina. Kiinnitin enemmän huomiota kielenkäyttöön ja varsinkin aistihavaintoihin – tuvat pursuavat kapakalaa, hapanrauskuja, hapanheraa, ja evankeliumi on ravitsevaa kuivakalaa köyhälle kansalle. Manga on kätilön tyttärenä oppinut käyttämään pajunkuorta ”Marian viittana” eli naistenvaivojen parantajana. Kylän ukot käyttävät erityisiä kalmohousuja tullakseen vauraimmiksi. Rantojen kalamiehet tuovat köyhiin tupiin palan painikkeeksi espanjalaista sagardoa ja navarraa, mutta luottamus paavinuskoisiin on silti monilla kortilla.

Kiinnostavinta romaanin kontekstissa oli se, kuinka luterilaisessa Pohjolassa noitavainot jatkuivat reformaation jälkeen ainakin läpi 1600-luvun. Islannin kontekstissa suurin osa uhreista oli miehiä, kuten myös Suomessa ja Virossa. Islanti ei myöskään ollut tuona aikana maa, jonne vainottujen olisi ollut mahdollista maastoutua – ainoa vaihtoehto pelastautumiseen vainoilta oli paeta ulkomaalaisten kalastajien kyydissä manner-Eurooppaan. 

Luin teosta hieman tankaten, enkä voi kehuskella, kuinka hyvin pystyin samastumaan sen hahmoihin. Helppo samastuminen ei varmasti ole edes kirjan tarkoituksena, vaan hahmojen kautta avautuu vieras logiikka. Esimerkiksi Manga on jo 1600-luvulla sujuvasti sisälukutaitoinen, mutta muut kirjat kuin Jumalan sana ovat harvinaisuuksia, ja niihin suhtaudutaan myös epäillen. Laivat tuovat maahan vierasperäisiä kirjoja, joita tuvissa kopioidaan iltapuhteiden lukemistoiksi, ja näin kyläläiset pääsevät tutkimaan myös ranskalaisten pyhimyskalentereita. 

Kokonaisvaltainen uskonnollinen viitekehys teki romaanista hieman raskassoutuisen, mutta luonnon ja muun kulttuurin kuin seurakuntaelämän kuvaus oli vetoavaa. En muista, olenko lukenut Islannista muuta näin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa teosta, todenäköisesti en, vaan muut lukemani saagat ovat sijoittuneet 1800-luvulle. 

Kirja ei vaadi lukijaltaan laajoja tietoja Islannista, mutta lukemista varmasti edistää, jos on kroonisesti kiinnostunut esikristillisistä uskomuksista ja perinteistä. Tämä on juureva loikka kohti traanituikkujen valaisemaa pimeää, missä piiloväki ja maanpäälliset kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Myös eläimet ovat sielukkaita, ja keskustelu kettujen kanssa on usein lohdullisempaa kuin oikeauskoisten kanssaihmisten. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 5/196: Islanti. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s