Veriryhmänä uhrautuvaisuus

Teos: Yu Hua: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula&co, 2018)

Suomennos: Rauno Sainio

Viime postauksessani pohdin suomalaisen työväenkirjallisuuden tilaa. Kun huomio käännetään Suomesta kommunistiseen Kiinaan, voidaan kysyä, onko maassa tuotettu muuta kuin työväenkirjallisuutta sitten 1940-luvun lopun. Viime aikoina toki maasta on tullut kiinnostavia dekkareita, skifiä ja fantasiaa, mutta realistisessa kerrontaperinteessä huomio keskittyy ihmisiin, jotka elävät suhteessa tuotantolaitoksiin. Otokseni moisesta kirjallisuudesta ei ole valtava, mutta olen lukenut uudempaa kiinalaista kirjallisuutta jo ennen tämän blogin aloittamista. Kaikki, mitä olen lukenut on ollut hienoa kirjallisuutta, enkä ole jättänyt yhtäkään kirjaa kesken.

Yu Hua (s. 1960) on löydetty Suomessa vasta äskettäin Aula-kustantamon suomennosten kautta, vaikka suomennetut kirjat ovat peräisin 1990-luvulta. Luin nyt toisen Huan kirjan, vuodelta 1995, joka kertoo Xu Sanguanista, miehestä, joka elättää perhettään myymällä verta paikalliselle sairaalalle. Kiinalaisessa kulttuurissa veren uskotaan pitävän sisällään esi-isien henkeä, ja siksi veren luovutus on monista kyseenalaista. Ilmeisesti kommunismin aikanakin siitä maksettiin, eikä mitenkään huonosti, koska luovuttajia ei maksusta huolimatta pesinyt sairaaloiden porteilla.

Xu Sanguan on nuori, naimaton mies kommunismin alkaessa, ja hän tarvitsee rahaa onnistuakseen taikinatikkutyttö Xu Yulanin kosinnassa. Tytön isää pitää voidella alkoholilla ja tupakkakartongeilla, ja ainoa keino pikaiseen rikastumiseen on verikaupat. Miehet isoisän kylästä opettavat häntä selviytymään voimia vievästä urakasta: matkalla verta luovuttamaan on juotava litratolkulla vettä, ja palatessa käydä Voitto-ravintolassa syömässä sianmaksaa ja juomassa keltaista riisiviiniä.

Xu Sanguan saa kolme lasta, mutta esikoisen isyys on epäselvä. Kysymys aisankannattajuudesta hiertää avioparin välejä, ja tämän vuoksi myös Xu Sanguan päätyy vieraaseen syliin. Olot huononevat, eikä perheellä ole välillä muuta syötävää kuin maissivelliä ja villivihanneksia. Kun päästään kulttuurivallankumoukseen, perheiltä takavarikoidaan kattilat porvarillisina jäänteinä. Yhteiskeittiöt pitävät kansan nälkäisenä, eivätkä kulttuurityötä tekemään lähetetyt pojat voi hyvin parakeissaan. Esikoispoika Yilen, sen, jonka Xu Sanguan on välillä miltei kieltänyt, terveys romahtaa dramaattisesti, eikä hän selviä maksatulehduksestaan ilman kallista hoitoa Shanghaissa.

En spoilaa juonta enempää (spoilausta tuli jo vähän liikaa), mutta lukijan on kai hyvä tietää, ettei verikaupat tässä viittaa rikollisuuteen, vaan ihmisten päivittäiseen selviytymiseen. Kirjan suomalainen nimihän kuulostaa dekkarilta, ja sellaisena itsekin sitä lähestyin. Xu Sanguanin taistelu maskuliinisen ylpeyden ja perheen eloonjäännin välillä on lopulta syvällisesti yleisinhimillistä, ja miehen uhrautuminen ei-biologisen poikansa vuoksi nousee eeppisiin mittoihin. Verikauppateeman käsittelyssä on loputtomasti toistoa, mikä varmasti on kiinalaisen suullisen tarinankerronnan tehokeino. Tämä tarina, kuten aiemmin lukemani Elämänkaari, tuntuu vahvasti ”autenttiselta” suulliselta muistelolta enemmän kuin sepitetyltä fiktiolta.

Teos ei sovi kärsimättömälle lukijalle, ja se vaatii heittäytymistä kouluja käymättömän kansanmiehen kenkiin. Henkilöiden, niin miesten kuin naisten, huumori on karskia, ja naisten asema hankala, sillä kommunismista huolimatta heitä rangaistaan aviorikoksista julkisen nöyryytyksen keinoin. Kiinan ja Neuvostoliiton kommunismeissa oli siis suuri ero perhekäsityksen ja seksuaalisuuden aloilla: kun Neuvostoliitossa kannustettiin vapaaseen rakkauteen, Kiinassa naisia huoriteltiin virallisesti. Xu Sanguan järkyttyy vaimonsa nöyryytyksestä, ja kokee empatiaa tätä kohtaan, vaikka ei välttämättä osaa sitä näyttää parhain mahdollisin elein.

Joissain muissa lukemissani kuvauksissa kulttuurivallankumouksesta henkilöiden kapina sen järjettömyyksiä vastaan on ollut voimakkampaa, mutta nämä kirjailijat ovat olleet Yu Huaa nuorempia ja kirjoittavat diasporasta. Myös Yu Huan kirjoja on Kiinassa sensuroitu, mutta miehen menestys maailmalla on ollut valtava. Hän on aloittanut 80-luvulla postmodernistisen avantgarden taiturina, mutta siirtynyt 90-luvulla kansanomaisempaan tyyliin. Minua kiinnostaisi lukea varsinkin tuota aiempaa tuotantoa, jossa ilmeisesti kuvataan enemmän sen ajan urbaania nykykulttuuria.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 13/196: Kiina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s