Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)
Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?
Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.
Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.
Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.
Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.
Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.
Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.
Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.
Anun ihmeelliset matkat 